Uusi Vuosi ja Unelmat

Eletään taas vuoden loppua. Jännitystä ilmassa. Uuden ajan kynnyksellä, suurten haaveiden ja lupausten kulta-aikaa, maailman parannusta. Uusia visioita. Maailmankaikkeuden parannusta.

Itse toivon enemmänkin kuin maallista mammonaa henkistä korkeutta, uusia sielun syvyyksiin meneviä kokemuksia, avartavia näkemyksiä elämästä ja sen yli. Jotain tajunnan räjäyttäviä uusia ahaa-elämyksiä, valaisevia ajatuksia, uudelle tasolle kiipeämistä.

Oli jotenkin ihanaa, kun vihdoin ja viimein vuoden loppuun saatoin pyyhkiä pölyt pöydältä ja piirongin laatikoista, kaikki vanhat käsittelemättömät, epämääräiset jotain ties mitä -odottavat paperit oli vihdoin ja viimein saatu käsiteltyä. Koska ne rassasi kaikista eniten. Miten ihanan vapauttavaa onkaan, kun on papereista tyhjä pöytä eikä jotain muistutuspinoja kokoajan vierellä. Tosin lätkäsin taululle kiinni seinälle muutaman to do - listan, jotka olin tehnyt jo aikaisemmin. Enkä välttämätttä kovinkaan orjallisesti noudattanut - huomasin kuitenkin sitä lukiessa, että sen tekeminen riitti. Asiasta lisää voit lukea täältä.

Vähän niinkuin se temppu kirjoittaa kauppalista ja jättää se keittiönpöydälle - sekin toimii joka kerta. Yhtälailla nytkin olin yli puolet siitä 3 sivuisesta isoja asioita käsittelevästä to do - listasta tehnyt, vaikken kertaakaan sitä katsonut. Ne vain jäivät jonnekin alitajuntaan ja tuli sieltä sitten. Tehdyksi. Vaivatta.

En ole suunnitellut mitään hurjia lupauksia, että alan joka päivä kävelemään viis kilsaa sinne ja takaisin kuin pikku hobitti tai etten syö enää mitään klo 20.00 jälkeen jos vaikka nälkäkuolema kurnisi suolissa, eli ei, ei mitään ehdotonta. Koitan kuitenkin saada enemmän aikaa itseni kehittämiseen - asioille, joita oikeasti haluan tehdä sen sijaan, että tuijotan tylsänä jotain tv-ohjelmaa. (Onneksi kouluttava Unelmien Poikamiestyttö loppui jo, huoh!) Tai olisi kiva taas enemmän tavata ystäviä, mikä on muuton takia jäänyt vähemmälle - jostain syystä kun tuntuu, että täältä sinne on lyhyempi matka kuin sieltä tänne. Tiedä sitten, ehkä siihen tulee joku musta aukko väliin, joka imee aikaa matkassa....

Oli miten oli, toivon, että Uusi Vuosi tuo Unelmia todeksi. Tekee sinut onnelliseksi. Saa kaikki ihanat ajatukset ja unelmat materialisoitumaan ja toteutumaan.

Tähän maailmaan tarvitaan kuitenkin aina lisää iloa ja Rakkautta -sitä toivon myös Sinulle, koko sydämestäni <3

Kaikkea hyvää ensi vuodelle, ihan jokaisena päivänä!

Isänpäivä kuulu edelleen Isille

Nyt on pari päivää ollut tapetilla isänpäivä ja se pitäisikö ja saako sitä viettää, jos tarhassa on myös lapsia, joilla ei isää ole. Minusta on kummallista, että jossain yksittäisessä päiväkodissa ehdotetttiin vedettäväksi näin kummallinen ja kertakaikkiaan absurdi linjaus. Ajatus oli varmaan alunperin se, että joutuuko se isätön lapsi ottamaan osaa isänpäivän askarteluun - ja tuleeko siitä lapselle traumoja? (Voin kertoa, että isättömyydestä tulee syviä traumoja muutenkin, valitettavasti, ettei yksi päivä sitä muuksi muuta).

On yllättäen käyty debatttia siitä, että jos lapsella ei ole syystä tai toisesta isää, onko soveliasta lapsen askarrella isälle korttia tai lahjaa ja pitäisikö päivän nimenä olla mielummin "läheisen päivä". Mitä hurskastelua tämä on? Mikä ihmeen läheisen päivä? Eiköhän siinä ole enemmän selittelemistä kaikille lapsille, joilla isä on, että me vietetäänkin nyt yleisesti ottaen läheisen päivää eikä isänpäivää? Entäs sitten äitienpäivänä? Olisiko se sitten vaikka naapurin päivä tasapuolisuuden nimissä? Uh!

On aika erikoista - tosin nykyään ikävä kyllä aika tavanomaista - että suositaan  kollektiivista kärsimystä eli niin, että, jos yhdellä ei ole kivaa - ei saa muillakaan olla! Eli jos tarhassa on 20 lasta, joista 2:lla ei ole isään suhdettta tai isää olemassakaan - pitääkö niiden 18 muun lapsen kollektiivisesti kärsiä siitä? Eikö olisi helpompi kehitellä jotain muuta tekemistä niille kahdelle siksi aikaa - tai kysellä heiltä kenelle haluavat sen korttinsa väkertää? (Tuskin tässä on lapsilta mitään kysyttty - laittaisin melkein pääni siitä pantiksi, mutta tarvitsen sitä vielä).

Olen hämmästynyt siitä, miten aikuiset haluavat poistaa kaikki mahdolliset häiriötekijät lapsen elämästä. Ikäväähän se on, jos isää ei ole. Erittäinkin ikävää. Ja erityisesti surullista. Isättömyys on kuitenkin lapselle siinä kohtaa jo ihan jokapäiväistä eikä se yksi päivä vuodessa sitä muuta. Ja asia voidaan tarhassa hoitaa fiksumminkin. En tietenkään toivo, että lapsi joutuisi sille olemattomalle isälleen itku kurkussa korttia piirtämään - niin on nimittäin käynyt lukemattomia kertoja.

Tiedän mistä puhun.

Lapseni joutui koko tarha-ajan tekemään milloin mitäkin savifanttteja ja hienoja aikaa vieviä askarteluja kortin kera isälleen, joka hänet oli kuitenkin hylännyt. Miten julmaa, tiedän. Tarhassa hyvin tiedettiin, ettei isää ole mailla eikä halmeilla eikä horisonissakaan siintänyt mitään toista tulemista. Aina se vaan oli jossain välissä ennätetty jo askarrella ennenkuin taas tajusin kysyä. (Ei minulla silti ole muuta valittamista tarhaa kohtaan - oli aivan ihana paikka ja ihanat hoitajat). Muistan elävästi kyllä, miten petttynyt ja surullinen lapsi oli, kun hän oli työllä ja tuskalla, suurella sydämellä ja toivo sydämessään isänpäivälahjaa askarrellut. Ja miten pieni kolme, neljä, viisivuotias silmät kirkkaina odotti ja kyseli milloin hän voisi antaa sen hienon tekemänsä aarteen, joka oli kauniisti paketoitu ja korttiin piirretty ja värjätty oma pieni suloinen käsikin, sille isälleen? Milloin isä tulisi sen hakemaan? Ei hän koskaan tullut. Lahja ei sittenkään ollut lupaus isän tulemisesta - ja se sattui. Ehkä isä ei rakastanutkaan äidin vakuutteluista huolimatta, kun ei lahjaansakaan hakenut?

On ihan hieno ele isiä kohtaan isänpäivänä ja äitejä äitenpäivänä järjestää kerran vuodessa ne yhteiset aamukahvit. Tiedän sen tunteen, kun viet lapsesi aamulla, kun muilla on isit siellä kahvia hörppimässä ja minä yksin äitinä. Toisaalta - minä toimin sekä isänä että äitinä - miksi minun pitäisi jotain hävetä? Enkä muista, että kukaan olisi koskaan sitä ihmetellyt. Ja lapselle on kuitenkin tärkeintä, että jompikumpi on paikalla, ettei hän jää yksin nurkkiin pyörimään ja ihmettelemään missä hänen isänsä on ja suremaan sitä, ettei ole. Ja voihan vaikka ukkikin - jos sellainen on - tulla kahville; periaatteessa kuka vaan tarhaan lapsen hakijaksi ilmoitettu aikuinen.

Minusta olisi ollut ihan äärettömän hienovaraista, jos tarhassa olisi varsinkin silloin, kun pieni sydän oli vielä ihan haavoilla ja uskoa täynnä - muistettu kaiken kiireen keskellä kysyä olisiko kenties joku muu, jolle lapsi voisi tehdä sen isänpäiväkortin? Myöhemmin olen kyllä itsekin saanut tarhasta ja alakoulusta niitä isänpäivälahjoja ja onpa isolle veljellekin kortti ja lahja tehty. Minusta se oli aivan ihana ajatus, pienen ihmisen rakkaudella tehty kortti, mikä voisi sen parempaa olla? Onhan se niin hellyttävää vaikka toisaalta sydäntä kouraisevaa, mutta se on se vain tilanne sillä hetkellä elämää.

Ei se lapsen elämä isänpäivää kieltämällä parane eikä muuksi muutu. En silti toivoisi kenenkään lapsen joutuvan ehdoin tahdoin tekemään lahjaa isälle, joka ei ole lapsen elämässä mukana - se ei ole oikein. Silti ei lapselta voi koko isänpäivää piilottaa ja hävittää, jos ei sitten meinaa pitää kuukauden radiohiljaisuutta ja sulkea telkkari mainosten ajaksi ja välttää kauppakeskuksia.

Ei lasta voi pimennossa pitää vaikka isä siellä eläisikin. Ainakin semmonen isä, joka on lapsensa hylännyt. Lapsi joutuu isättömyyttään käsittelemään muutenkin ja surullista se on aina; oli isä sitten kadonnut tai kuollut tai mitä ikinä se surullinen syy olikaan. Äiti voi omalta osaltaan valaa sitä uskoa ja rakkautta lapseen, että hän tuntee ja tietää sydämessään olevansa rakastettu.

Olen silti sitä mieltä, että jos isänpäivää ei tarhassa vietettäisi isänpäivän nimellä se olisi kyllä aikamoista jeesustelua ja niiden isien mollaamista tai ignooraamista, jotka ovat lastensa elämässä. Väittäisin silti, että lapsen elämässä mukana olevia - oli sitten kotona tai yhteishuoltajuudessa tai muuten - mutta silti lastaan rakastavia isiä on valtaosa ja he varmasti ansaitsevat isänpäivänsä.

Joten oikein hyvää isänpäivää kaikille hyville isille! Itse lähettelen omat isänpäivän terveiseni taivaaseen, kuten jo niin monena vuonna ennenkin.

Olisi kiva tietää herätttikö tämä ja mitä ajatuksia sinussa. Kiitän kommentistasi!

Pinaattilettuja

Meille on jotenkin bravuuriksi tullut tehdä melkein joka toinen viikko ainakin pinaatttilettuja. Ne on helppo tehdä ja hyviä ja jos ei keksi mitä ruokaa tekis, siinä ne tulee samalla ku vaikka tiskaa tai jotain muuta puuhastelee. Jos haluat rapsakoita pinaattiletttuja - ja kuka ei haluais - vinkkini on siihen se, etttä ne kääntää moneen kertaan.

Mulla on aina kauramaitoa kaapissa, mutta tällä ohjeella sen tekeminen käy käden käänteessä (ainakin, jos on laittanut kaurat veteen likoomaan vähän aiemmin) ja lettutaikinahan on tosi helppo muutenkin:

4-5 palaa pakastepinaattia

4-5 dl kauramaitoa

vajaa 1 tl suolaa

1 rk omenahilloa (se pitää kasassa, eli ei tarvita mitään munia)

3-4 dl vehnäjauhoa, että taikinasta tulee sopiva

Vinkkinä: pääsee helpommalla, kun vaikka vedenkeittimellä keittää veden ja kaataa pinaattien päälle ja anna olla hetken aikaa, että ne sulaa. Sitten vaan sekotetaan loput aineet, kun vesi vähän jäähtynyt. Ja taikina on valmis.

Käytin aiemmin sitä satavuotta vanhaa valurautasta pannua - eikä siinä mitään vikaa ole - mutta kun löysin lidlistä tämmösen siistin uudenkarheeen valurautapannun, jota voi pestä pesuaineella ilman, että kaikki kärähtää pohjaan niin olen miltei vallan siirtynyt siihen. Ja hyviä lettuja tulee! Ei muuta ku tekemään!

Joko innostuit letttuja paistamaan? Kerro omat vinkkisi tai suosikkilettusi! Kiitos

Priorisoi tehtävät

Käykö sullekin joskus niin, että niitä muistettavia asioita, hoidettavia hommia on kertynyt niin paljon, ettei oikein enää tiedä mistä aloittaa? Ja vaikka kuinka tekisit, tuntuu, että lisää tulee toisesta päästä sitämukaa, kun edellisiä saa selvitettyä?

Mulla on jotenkin ollut ainakin aika hektistä viime aikoina. On ollut isompiakin projekteja tässä mietitttävänä, lapsen koulun vaihtoa, kodin etsimistä, työnhakua jne jne. - ja sitten ne kaikki normihommit tietenkin.

Mun työpöytä on näyttänyt jo pitkään aika kaaosmaiselta - kauhea pino selvitettäviä kummallakin puolella pöytää ja pää täys ajatuksia mitä vielä pitää tehdä - ja aina, kun yhden paperin otan esille, mieleen tulee heti mieleen kymmenen siihen liittyvää projektia. Usein huomaankin alkavani tehdä jotain ihan muuta, kuin mitä alunperin olin suunnitellut. Eli mulla on tietokoneellakin kokoajan semmoset 10-15 välilehteä kokoajan auki, jotain mitä pitää tutkia/etsiä/muistaa - sitten, kun on aikaa. Ei ehkä kovin suositeltavaa?

Mikä siis avuksi?  Tässä 10 vinkkiä miten priorisoida tehtävänsä:

1. Ihan ensimmäiseksi, ennen töihin ryhtymistä sulje kaikki avoinna olevat facebookit ja meilit. Parempi, ettet häiriinny kaikista taustalle napsahtavista ilmotuksista - ei siellä mitään ihmeellistä ehdi tunnista kuitenkaan tapahtua! Ja jos on jotain tärkeetä, joku kyllä soitttaa siitä! Keskity käsillä olevaan tehtävään ja anna sille täysi huomiosi.

2. Käy kalenterisi läpi.
Mulla on ainakin tapana kirjoitella kaikenlaista sinne kalenterin sivuille, muista se ja tee tämä - aina ei kuitenkaan ennättä ja päivä vaihtuu iltaan ja osa hommista unohtuu (tai jä alitajuntaan kummittelemaan). Se kalenteri on hyvä joskus selata ja kirjata ne unohtuneet ylös. Mikäli ovat vielä ajankohtaisia. Mä oon sortunut monesti siihen, että kirjottelen sieltä kalenterista niitä rästiin jääneitä hommeleita sinne kalenterin uudelle sivulle, mutta jos en ehdi niitä tehdä niin eihän se mitään auta, kun nekin jäävät sinne

2. Aloita priorisointi tekemällä To do -lista. Kirjoita siitä kalenterista esille jääneet, tekemätttömät tai huomiota vaativat asiat koneella wordille. Sen jälkeen jatka kirjoittamista ja kirjaa kaikki mieleen tulevat tekemättömät tehtävät, jotka vaatii huomiotasi jollain aikaviiveellä. On hyvä ihan vain kirjottaa enempi miettimättä eikä tässä kohtaa tarvitse miettiä miten hieno siitä tulee.

3. Käy pöydällä lojuvat paperit läpi.
Järjestele ensin eri osiohin: soitettavat, meilattavat, ota selvää asiat, laita myyntiin osiot, ylös kirjattavat kuitit tms. - mitä nyt ikinä siellä pöydällä odottaakaan. Kun ne on omissa karsinoissaan niitä on helpompi käsitellä.  Näitä voi tarpeen tullen lisätä sinne listaan.

4. Keitä kuppi teetä! Tärkeä vaihe, jota ei saa jättää huomioimatta. Pidä pieni tauko ja anna alitajunnan rauhassa muistella asioita, jotka ehkä tässä kohtaa pulpahtaakin esille. Eikä tää ole liian puuduttavaa silloin, kun hetken hengähtää.

5. Siivoa työpöytäsi. Kun lista alkaa olemaan valmis - pitäisi pöydänkin näyttää aika paljon tyhjemmältä! Kaikki mahdolliset lehdestä leikatut - mä meen tota kattomaan vielä - jutut tai muualle kuuluvat paperit on hyvä järjestää pois pöydältä. Sitä on paljon tuotteliaampi muutenkin, kun pöydällä ei ole kaikkea ylimääräistä hermostuttamassa ja muistutttamassa kokoajan jostain tehtävästä.  ja energiakin virtaa paremmin, kun sen pöydän putsaa välillä ja tekee siitä kauniin.

6. Sitten voi käydä käsiksi siihen vasta tehtyyn listaan ja voit sitä järjestellä haluamasi mukaan - jos on samantyyppisiä juttuja eri kohdissa, yhdistä ne samaan osioon. Tai laita erikseen isommat, aikaa vievät projektit ja erikseen helpot hommelit. Riippuen ihan mitä kaikkea sieltä löytyykään. Yleensä suosittelen käsin kirjoittamista - mutta kun tämän tekee koneella, se on nopeampaa ja raahaaminen on helpompaa ja usein lukeminenkin vaivattomampaa.

7. Kellota jotenkin. En itse laittanut mitään tiukkaa aikataulutusta, muuten kuin, että nyt lokakuun lopulla sen listan aloitin - ja suurimmalle osalle deadline on marraskuussa. Toki siellä on paljon tosi isoja projekteja, kuten vaikka verkkokurssin suunnittelu tai kirjan kirjoittaminen tai kuvien muokkaamista... heh, eli ne ei ihan hetkessä valmistu. Haluan silti pitää ne siellä vireillä ja muistissa.

8. Printtaa se lista!
Muuten niillä on taipumusta jäädä - poissa silmistä, poissa mielestä - eli ei nyt kuitenkaan lakasta niitä hommia maton alle. Ja on paljon mukavampi käsitellä siinä pöydällä muutamaa A4 paperia, joista saa jopa välilä vedetttyä yli niitä tehtäviä kuin nippua epämääräisiä papereitta ja multitaskailla vähän sitä ja vähän tätä ja tuskailla sen tunteen kanssa, että on hulluna tehnyt jotain koko päivän, muttei oikein mitään näkyvää. Mihin se aika taas menikään? Ja kun niitä tehtäviä siitä ottaa joka päiväksi sen mitä pystyy tekemään, lista pienenee ja hommat tulee tehtyä!

9. Muista palkita itsesi välillä! Vaikka sillä teekupillisella tai reippaalla lenkillä! Ja sillä ihanalla tunteella, kun on saanut vedettyä taas yli yhden homman ja se on vienyt eteenpäin. Ja tiedän - eihän ne hommat tähän lopu, mutta sitten voi tehdä taas uuden, jos joku magneetti alkaa vetämään paperia siihen pöydän kulmalle. Selättää ne ennenkuin ne saa yliotteen ja nautia siitä, että asiat etenevät eikä stressaa!

Kiitos kuin luit ja olisi kiva kuulla kommenttisi!

Olisi tosi kiva tietää, oliko näistä vinkeistä sinulle apua?

Mistä aiheesta haluaisit lukea enemmän?

Mulle iski kauhee morkkis. En oo ehtinyt päivitellä tänne mitään hauskoja kesäjuttuja tai pohdittavia asioita. Jotenkin se aika vaan menee, kesällä. Niinpä nyt ajattelin kääntyä sinun puoleesi - rakas Helenin Hebulit - blogini seuraaja - mistä asioista eniten haluaisit mun kirjoittavan? Nyt on ajatukset solmussa.

Aiheet ei kyllä lopu kesken. Enemmän mulla on yleensä runsaudenpula ja sitten en osaa päättää. Vaihtoehtoja on paljonkin. Olen vain jotenkin ajatellut, että aina haluaisin laittaa kuvia mukaan, ettei se pelkkä teksti riitä ja sitten sopivan haussa voi lähteä mopo käsistä ja aikaa tuhraantuu liikaa - onkin jo aika tehdä vaikka sapuskaa - ja homma jää. Energia suuntautuu johinkin sillä hetkellä tehtävään ja aihe jää muhimaan. 

Ajatuksia voisi toki kirjoitella vaikka joka päivä - kaikesta mitä maailmalla tapahtuu ja mikä sydäntä koskettaa, lämmittää tai sattuu - ja jotenkin omaa elämää liippaa. Tai omasta elämästä totaaliyksinhuoltajana ja työttömänä, eipä sikäli, että sitä jaksaisin mainostaa saatikka tilannetta valittaa - siitäkin kuitenkin yhtä ja toista voisi kirjoittaa. Tarinoita elävästä elämästä. Esimerkiksi siitä, miksi koen, että työtön arvostetaan jotenkin alempiarvoisemmaksi ja jos töitä joku sattuu tarjoamaan niin ihan vain siitä ilosta pitää mennä vaikkei siitä palkkaa maksettaisikaan, vaikka työkokeiluun, tai muuten vain puoli-ilmaiseksi. Aiheesta työkokeiluun liitttyen voit lukea noita sanoja klikkaamalla lisää. On se eletttävä kuitenkin ja haluan maksaa itse laskuni kuten tähänkin asti. En hae mitään toimeentulotukia, joten aika niukilla mennään- mutta eipä ole suuret ne menotkaan, vähällä pärjätään. Eikä mulla ole siinä mitään valittamista. Ehkä jotain voisin auttaa ajatusten avaamisella kuitenkin.

Tai voisin kertoa miten moneen eri loukkuun elämän eri vaiheissa olen joutunut: sekä Kelan että muiden instanssien kanssa, ikäviin tekemisiin. Voisin toki kertoa vaikka miten exä sai aikoinaan juuri kultaisen kädenpuristuksen saaneena haettua itselleen nollalinjauksen muutamaksi vuodeksi vaikka olin työtön tai miten minua myöhemmin neuvottiin väärin ja sen takia jäi puolen vuoden lakisääteinen elatusmaksun perusosakin saamatta - eikä sitä koskaan ole maksettu takautuvastikaan. Tosin taautuvasti on yhtä sun toista - laittomastikin - peritty. Voisin myös avautua siitä, mitä tapahtui erään kammottavan kattoremontin aikana ja takia, jonka seurauksena minä jouduin - taas kerran -  maksumieheksi ja tunnen sen vieläkin nahoissani- tai no, ainakin kukkarossani... Jokin paha karma varmaan, jonka olen toivottavasti saanut jo katkaistua. Toisaalta - en jaksaisi noita vanhoja asioita enää liikaa märehtiä. Eteenpäin elämässä mennään!

Tai kertoisinko siitä tunteestta, miten joskus tuntuu, että elämä valuu kuin hiekka sormien lomassa päivien tavallaan toistavan itseään - miten on hoidetttava kaikki asiat yksin eikä se aina ole niin mukavaa. Tosin oppiihan tässä tekemään erilaisia asioita, hyväksymään ja tekemään päätöksiä. Joskus kuitenkin jokin yksinkertainen juttu kuten valaisimen asentaminen jää ja nytkin on kaunis kristallikruununi jo pari viikkoa odottanu miten se kattoon lentäisi säkenöimään ja kaunista spektrin värejä valaisemaan. Kas, kun itsenäisyyden myötä olen on myös valitettavan huono pyytämään apua. Ja se tekemätön asia rassaa mieltä. 

Tai miten mukavaa olisi useimminkin kuin joskus harvinaisina vapaailtoina käpertyä jonkun mukavan miehen kainaloon ja olla siinä turvassa, vahvojen käsivarsien suojassa, ihan vain hengitellä hiljaa ja hymyillä pimeydessä ja nauttia pienistä varastetuista hetkistä. Ja samaan aikaan tietäen, että hyvin ansaitsisin sen kaiken useimminkin - koska tiedän, etttä minulla on paljon annettavaa. Eipä silti - en välttämättä enää koskaan haluaisi asua miehen kanssa samassa osoitteessa kuitenkaan. Olen siihen liian itsenäinen ja nautin liikaa omasta tilastani.  Käytännössä kuitenkin on vapaaillat olleet kortilla niin on aika haastavaa kenenkään kanssa mitään suhdetta kehittää millekään tasolle, kun ei seuraavasta vapaasta ole tietoakaan. Se riittäisi, että tietää, että on se joku siellä sydämessä - silloin se on aina lähellä, ajatuksen päässä.

Tai kirjoittaisinko siitä miten tykkään hölmöillä välillä: kuten nyt vaikka ostelin jotain kummallisia siemeniä e-baystä (laitan tästä varmaan myöh. postauksen) ja sitten möyhin niitä multaan ja odottelen innokkaana mitä sieltä kasvaa, jos mitään. Eilen kävin ekaa kertaa illalla ulkojumpassa ja kun tehtiin selällään liikkeitä, huvitin itseäni seuraamalla pilviä ja niiden muodostelmia ja näinkin pilvissä jäniksen, kissan ja lohikäärmeen. Elämä ei saa olla liian vakavaa! Mielikuvitus on elämän mannaa!

Tai kertoisinko siitä miten jokainen päivä tulisi elää syvää kiitollisuutta tuntien. Voisin kertoa jakaa jotain myös omasta henkisestä puolestani ja miten olen sitä polkua kulkenut. Itseasiassa tarkoitus on kirjoittaa yksi kirja, ehkä toinenkin. Pitää vaan saada se oma tila ja aika siihen - kaikki jonninjoutava mitä tänään syödään ja onko kissanhiekat putsattu ja tiskit tiskattu -osasto pois mielestä ja silmistä ja tilalle syvä flow tila. Ommm! Haaveissa on myös pitää kursseja tai webinaari. Voi! Aiheita keksin montakin! Olen jo aiemmin pitänyt tilaisuuksia aiheesta "miten rakastat itseäsi" tai "tee oma aarrekartta" ja "oma hyvinvoinisi"muutaman mainitakseni - itsensä kehittämisestä ja myös sisustamista voisin kertoa paljonkin. 

Samoin olen juuri opiskellut lisää uskomuksista ja niiden merkityksestä elämäämme, miten emme edes tiedosta kaikkea syytä asioihin mitä teemme tai miksi niin teemme. Tähän on paljonkin työkaluja, mutta niistä kerron enemmän henkilökohaisesti, jos joku haluaa tulla työstämään omia uskomuksiaan ja muutamaan sitä kautta omaa elämäänsä paremmaksi. Kaikki ihmisen alitajuntaan ja korkeampaan tasoon liittyvä kuten enkelitkin - kiinnostaa myös tosi paljon. Enkeleistäkin voisin kirjoittaa muutaman sivun ja kertoa omakohtaisiakin juttuja, muttei tämä ehkä ole oikea foorumi siihen. Ja ehkä kuitenkin näistä asioista mielummin kertoo kasvotusten tai pidän yksittäistilaisuuden, jos ja kun kysyntää on.

Ja sitten kaikki harrastukset ja muut kuten maalaaminen, ompelu ja vegaaniset ruoat. Ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Eli olen pattitilanteessa. Mietin liikaa - kärsin siis nyt runsaudenpulasta ja ehkä vähän kesän fiiliksistäkin. Välillä käy niin, että jossain muualla ollessa - eikä tietenkään ole muistikirjaa mukana tai älyä nauhottaa - keksin sen aivan loistavan idean ja tekstikin tulee kuin nauhalta ja kun vihdoin pääsen koneelle, on pää ihan tyhjä. Jos teet jotain luovaa itse - käykö sulle koskaan niin? 

Ja kaiken tämän sanottuani - tiedän, että itse luon kaiken todellisuuteni. 

Olisin kiitollinen kommentistasi! Toivomuksia? Mikä kiinnostaa? Mistä haluaisit tietää lisää? Sana on vapaa, Kiitos! 

Villikissat kesyyntyi vihdoinkin

Ai miten onkin niin mukavaa, kun kissat on vihdoin ja viimein kotiutuneet! <3 Ihan kertakaikkiaan leppoisa fiilis. Aiemmin kirjoitin siitä miten meidän kissat oli ihan villejä ja juoksenteli pitkin seiniä turvaan - sen näet klikkaamalla tästä linkistä.  Meinattiin jo laittaa se toinen kissa, tuo harmaa, joka aina sähisi, pois. Soitin jo sinne mistä ne tulikin, ettei tästä tule mitään. Sitten kuitenkin - jotenkin se ei tuntunut oikealta: ja siellä oli vähän ikävä vastaanotto ja kissa olisi jäänyt yksin häkkiin koko illaksi ja viikonloppuna joku tulisi toki, mutta se ei vaikuttanut hyvälle. Tuli jotenkin niin negatiivinen energia koko jutusta. Ja kissathan vaistoaa. Kyllä ne tietää, jos niitä ollaan johinkin viemässä: lääkäriin tai muuta.  Ne oli molemmat nojatuolin takana niin surkeen näkösinä, ettei voinut viedä. Toinen suojelevasti harmaan pienen edessä, että ette muuten vie tätä!  Ja sitte ne olisi erotetttu toisistaan eikä se olis ollu reilua. Niinpä molemmat jäi. Se oli joku kummallinen kulminaatiopiste - sen jäkeen ne selkeesti vapautu.

Tässä otetaan jo vähän rennommin - ei enää nurkassa vaan Bella on kehitellyt itselleen keittiön tuolin pehmusteista ihan oman pikku nojatuolin patteria vasten.

Merlin sen sijaan on kova saalistaja. Mun piti laittaa ylemmäs tämä hiiri, joka ei todellakaan ole mikään kissanlelu... ja se sai raukkaparka aika kovaa kyytiä.

 Kuten näkyy - ei enää olla pesukoneen takana vaan on löytynyt paikka auringossa. Ja miten siinä mun tietokoneen päällä on niin mukava köllötellä?

On jotenkin niin paljon mukavampaa nyt, kun kissat ei enää säiky ja pelkää vaan on saatu se niiden luottamus. Tosin mietin sitä, että olisi ehkä pitänyt sillon alussa pitää vaan sylissä, että olisivat tottuneet siihen. Nyt niitä on ihan mahoton koittaa saada sylin - ei ne ymmärrä sen päälle mitään, mokomat. Toinen kiemurtelee itsensä samantien selälleen ja lattialle ja toinen menee karkuun. Lattialla ne sentään köllöttelee ja selvästi nauttivat olostaan ja tykkää, kun on kaveri vierellä. On se kiva, kun nää pitää toisistaan huolta. Mikäs tossa on ollessa?

Eli loppu hyvin, kaikki hyvin. Kesytysoperaatio on taakse jäänyttä elämää. Tai no, onhan tässä vielä muuten jotain opittavaa, toki, muttei enää lusmuilla nurkissa.

Mitä tykkäsit meidän kissoista ja niiden kesyyntymisestä? Olisi ihan kuulla sun kommentit, kiitos!

Jäin koukkuun no poo-hon

Taisin joskus viime syksynä aloittaa hiusten pesun ilman shampoota. En vain enää halunnut sitä ylenpalttista silikonia ja ties mitä kemikalia työntää hiuksiini enkä myöskään käyttää muovipulloja enempää kuin tarpeellista. Ensimmäisestä kokelustani no poosta kerroin täällä. Jäin kyllä tähän samantien koukkuun.

Ei enää tulisi mieleenikään käytää shampoota, en ole kaivannut sitä yhtään. Toki hiukset ovat enemmän ns luonnollisen tuntuisia; paksummat ja jotenkin jouheemmat - ei samanlaista kiiltoa (valitettavasti, heh) joka tulee - enimmäkseen ainakin - purkista. Kun käytin shampoota, en voinut kuvittellakaan, etten olisi käyttänyt myös hoitoainettta. Ne vain jotenkin kuului yhteen, kulki käsi kädesssä - liekö ne tehtykin niin, että pelkän shampoo pesun jälkeen hiukset jäi tosi takkusiksi ja kammatessa lähti puolet hiuksistt... eli hoitoaine oli ihan must. Nyt käytin hoitoaineena ensimmäisen parin kuukauden ajan lorauksen omenaviinietikkaa sekoitettuna puoleen litraan lämmintä vettä, jonka huljuttelin hiuksiini ihan viimeisenä huuhteluna (ei sentään voiteluna) pesun päätteeksi. Nyt sekin on jäänyt, huomaan.

Aiemmin tein tätä sotkua eli linkistä pääset katsomaan miten sekoitetaan keittiöstä löytyvä kotitekoinen pesuaine hiuksille. Sittemmin käytin myös välillä palasaippuaa hiuksille - vähän laiskan vaihtoehto - ja nyt löysin uuden tuttavuuden, josta pidän kyllä kovasti: eli keltasavirinkulan.

Tämä vaikutti vieläkin paremmalta vaihtoehdolta, savea, joka tekee hyvää eikä ole mitään ylimääräisiä aineita. Ja mä kyllä tykästyin tähän kovasti, helppo saada siitä sitä vaahtoa, koska se vähän vaahtoaa kastuessaan ja tommosesta rinkulasta on helppo pitää kiinni, eikä se lipsu. Eikä tarvitse mitään hoitoaineita. Ja hiukset on silti kauniit ja elinvoimaiset. (Tai ehkä juuri siksi). Sitäpaitsi paljon tuuheamman tuntuiset, koska monesi shampoo tekee hiuksista veltommat, helposti jatkokäsitellymmät. 

Savi on muutenkin aivan ihana materiaali - sen lisäksi tietenkin, että voisi mennä ottamaan mutakylpyjä jos ei jonnekin takapihalle niin hienoon kylpylään - mutta sitä voi myös käyttää kasvoilla, kuten tästä postauksesta selviää - täytyykin tehdä seuraavaksi kasvoille savinaamio...

Hiukset tuntuu tosi hyviltä tän käsittelyn jälkeen. Voin kyllä suositella. Ainiin, tossa on vielä näppärä systeemi, jolla ton donitsin saa halutessaan seinälle roikkumaan. Mua ei kyllä ihan heti saa enää shampoota käyttämään - ainut ehkä mitä siinä kaipaisin oli ihana tuoksu mikä jostain ihanasta shampoosta jäi hiuksiin. Mutta eipä niitä nyt kukaan ole tässä liikoja haistellut, joten olkoot sekin, heh.

Olekto itse kokeillut käyttää jotain muuta kuin shampoota hiusten pesuun? Vaikka vain viikon tai kaksi - ihan testimielessä? Olisi kiva kuulla!

Avocadon kiven kasvu

Oltiin tässä taannoin vähän reissussa ja söin siellä jonkin hedelmän, jonka nimeä en nyt edes muista - ja jonka sisällä oli kivi. Kivi jäi siihen pöydälle pyörimään ja sain idean napata sen siitä mukaan, josko vaikka sen voisi tökätä multaan kotona! Jätin sen kuivumaan ja laitoin veteen - ja nyt siinä on jo pienet juuret!

Tästä innostuneena ajattelin kotiin tultua kerrankin laittaa vaikka avocadon kiven myös kasvamaan. Mutta miksi ihmeessä ne avocadot on nykyään ihan mössöjä? Pussissa, jossa oli ehkä 7 avocadon, oli vain 3 syöntikelpoista - loput oli tämmöisiä:

Tässä vertailun vuoksi. Siis yök. Ei kovin syöntikelpoinen, eihän? Ja oikeanpuoleisestakin vain osan pystyi syömään, eikä totta puhuen oikein innostanut sekään. Mietin, onko tämä kummallinen avocado-villitys saanut sen aikaan, että sen lisäksi, että hinnat on noussut, koska kysyntä on niin kova ja on mukamas jotenkin vaikea tuottaa näitä niin paljon niin nyt tulee sitten sutta ja sekundaa myyntiin? Ei kovin kiva avata tommosia mätiä avocadoja!

Sen lisäksi vielä useimmissa oli tämmösiä kummallisia tappeja ja ulokkeita. Uh! Erittäin epämiellyttävää! Ja toi kivikin oli tommonen pieni onneton rääpäle - kun testimielessä annoin sen kuivua pari päivää, se meni ihan kasaan ja jotenkin hävisi olemattomiin. Mihin se kivi katosi?

Sen kiven näköisen - ja kokoisen - jätin kuivumaan, koska se kuori pitäisi poistaa jollain veitsellä, mutten viitsi alkaa itseäni telomaan - helpompi oli antaa sen kuivua pari päivää ihan rauhassa ja kas vain; kuori lähti ihan itsestään.

Ja tämä kuoreton osa pääsi sitten pieneen purkkiin, hammastikuilla tuettuna niin, että vain se pyöreä alaosa on vedessä ja toinen puoli ilmassa. Nyt sitten vain odottelen, että siihen alkaa kasvaa juuria... siinä saattaa muutama viikko hurahtaakin.

Mutta hurahtamisesta puheen ollen:
Tästä lähti joku kummallinen siemenvillitys! Alko tehdä mieli laittaa kasvamaan vähän kaikenlaista - nyt on kauppalistalla mm. granaattiomenaa, viikuna, sitruuna, quava, mango, papaija, viinirypäleitä - kaikkea missä on siemeniä tai  joku kivi sisällä! Nythän tää liekehtivä hortonomi pääsee tässä ihan valloilleen!

Tiedä sitten - tuleeko niistä mitään. Toissavuonna piti laittaa pihalle auringonkukansiemeniä kasvamaan - ja pyh! Linnut popsi ne tyytyväisinä suihinsa samantien! No, ne olisi kuulemma pitänytkin ensin idättää tietysti sisätiloissa pikkupurkissa ja sitten vasta siirtää pihalle.

Keittiöstä löyty tällasia siemeniä tai jotain...

Eli mm. niitä auringonkukan siemeniä, soijapapuja, hampunsiemeniä... noh, täytyy nyt kokeilla ihan huvikseni - tosin heitin noi ensitöikseni veteen likoomaan - joten saattaa olla, että muistan ne vasta viikon päästä...

Mitäs sä olet saanut siemenistä kasvatettua? Kukkia vai syötävää? Olisi kiva kuulla kommenttisi, kiitos!

Peruspirkko vai joku muu?

Mitä ihmeen pirkkoja nämä oikeen on? Eikös enää kesällä leppiksen nähdessään voikaan sanoa, että lennä lennä leppäkerttu ison kiven juureen... vaan pitää ruveta tuijottamaan sitä onko siinä päässä M tai W kirjan vai onko se ihan peruspirkko, jonka voi ottaa siihen peukalonnokkaan?

Tässä linkki, josta näet mikä on jutun juoni.

Kun meille tuli nämä kissat, piti hommata uuus kiipeilypuu niille, koska edellinen oli mitoitettu matalampaan majaan, joten sitä ei saanut pystyyn. Toki se on nyt ollut lattialla ja siinä ne on selälleen vetänyt itseään ja syönyt niitä sisalnaruja ja samalla vähän terotellut kynsiäänkin.

No nyt jäin mietttimään... Sain nimittäin ystävältäni sellaisen kelottuneen puunrungon, jonka jätin parvekkeelle viikoksi aurinkoon vielä kuivumaan. Huomasin sitten yhtenä päivänä siinä, että hei - täältähän tulee leppis! Miten ihmeessä? Onko se talvehtinut tässä puun sisällä vai mistä se siihen tupsahti? Otin siitä kuvankin... nyt sitä kuvaa tuijottaessa jäin mietttimään kunnon kauhuskenarioita siitä, miten kohta se puu on täynnä jotain aasianpirkkoyhdyskuntia ja ne on muninut sinne (aivan sama muniiko peruspirkot tässä skenariossa) tuhansittain pieniä pirkkoja, joilla on W päässä ja terävät hampaat (joo, niille kehittyy sellaiset) ja sitten ne mutustelee ensitöikseen sen puun - ja kasvaa valtaviksi - ja sitten kaiken muun mitä eteen sattuu... Ja jos lähelle uskallat, ne puree sua nenään! Kissat kun tassulla huitasee, ne vaan nousee siivilleen ja lällätttää lentäessään.

Hehe, joo. Mutta vakavasti puhuen: onkos tää nyt peruspirkko vai aasialainen?

Olisin taas iloinen kommentistasi! kiitos! 

tofu vai mifu siis mitä?

Viime aikoina on ilmestynyt ihailtavan paljon uusia kasvisperäisiä ruokia ja eineksiä, kuten nyt vaikka nämä härkikset ja vihikset ja maailmallakin mainettta niittänyt suomalainen nyhtökaura. Ihan mahtavaa!

Kun ruokakaupassa kulkee, en lakkaa ihmettelemästä sitä, miten paljon on valinnanvaraa jo pelkästään maitopohjaisissa tuotteissa - siis lehmänmaidosta tehtynä. Sitä ei ehkä tavallinen lihansyöjä mieti ollenkaan, siihenhän ollaan niin totuttu, että jogurtteja ja levitteitä ja juustoja on hyllykaupalla. Metritolkulla. On joka lähtöön ja makuun. Eli jos haluat etsiä jotain mikä olisi kasvisperäistä, pitää olla aika valveutunut asiaan ja tietää jo mitä etsiä - äkkiä ne muutamat tuotteet tulee tutuiksi.

Joskus sitä ilahtuu, kun huomaa, että kaupassa on laittettu oikein jollain pienellä vihreällä merkillä vege tai vegaani tai kasvistuotteet erikseen merkittynä ja sieltä löytyy sitten vaikka ne muutamat juustot tai jogurtit (tuotteita nimeltä mainitsematta). No tänään sitten ilahduin, kun löysin paikallisesta kaupasta oikeen oman hyllykön, johon oli isolla vihreellä pohjalla rustattu että Tofut ja muut kasvispohjaiset. Jee! Sitä sitten tutkimaan.

Mutta siis hetkinen... huomasin siellä vasemmassa alanurkassa sen Mifun. Mikäs tofu se oikeen on? Sehän se on tarkoituskin, tehdä nimestä sellainen, että se muistuttaa tofua ja menee jollekin täydestä kuin väärä raha. No ei mulle. Mä pyysin heti paikalle jonkun, joka siellä hyllytteli makkaroita, että mitäs tämä täällä tekee? Hän ei osannut vastata ja pyysin tuomaan paikalle kaverin, joka vastaa maitotuotteista ja sieltä tuli semmonen nuori kaveri. Noh.

Kysyin sitten häneltä Sherlockina, että miten tämä mifu on tänne eksynyt - eihän se ole kasvispohjainen? No joo niin, onhan se vähän niinkuin kasvis kuitenkin, kun se on lihankorvike. Siis mitä? Käytiin siinä sitten pitkä keskustelu aiheesta - ja vähän aiheen vierestäkin -  hän totesi, että se on vähän vaikea artikkeli, koska se ei ole oikein raejuustokaan eikä kulje juustohyllyllä ja koska sitä markkinoidaan lihankorvikkeen nimellä niin se nyt meni vähän niinkuin kokeiluluontoisesti sitten kasvishyllyyn.

Sanoin, että tämä ei ole teille itsellenne hyvä juttu - ihminen, joka hakee nimenomaan kasvispohjaisia tuotteita ja tulee sellaisen hyllynimikkeen alle, luottaa siihen, että te olette laittaneet siihen vain semmoisia tuuotteita eikä välttämättä tule lukeneeksi tuoteselostetta, jossa sanotaan, että lehmänmaidostahan se on tuokin tehty. Mikä osa siinä on kasvista? Noh, öh, ää. Oli ihan mielenkiintoinen keskustelu kaikenkaikkiaan kyllä. Käytiin siinä jo muunmuassa laitumella ja antibiootteja syöttämässä.

Kehuin heidän hyllyään, että se on muuten aivan loistava, että kannattaa nyt vain siirtää se tuote muualle siitä. Hän myönsi, ettei oikeen tiedä mihin sen laittaisi. Pyysin ottamaan yhteyttä vaikka Valioon - miten he sen markkinoi. Tällähän koitetaan nimenomaan tunkea kasvaville vegemarkkinoille, kun valistuksen myötä lihansyönti alenee ja kasvissyönti ja varsinkin vegaanius on käsittäkseni nouseva trendi, niin kyllähän siihen pitää kiinni iskeä! Ja jos on tofua, voi olla mifuakin - melkeen sama juttu. paitsi että ei.

Minusta tuo nyt oli vähän niinkuin, että yksi mätä omena pilaa koko sadon.

Mitäs mieltä itse olet? Kuuluuko mifu tofun joukkoon vai ei? 

Kesytystä ja kissasulkeiset

Kun reilu kuukausi oli mennyt, toinen kissa - se punainen, on jo vähän lämmennyt, mutta toinen pelkää kuollakseen edelleen. Ei saa koskea, ei lähestyä - heti tulee sihinää ja sähisemistä ja koittaa purra. Nice. Not.

Eilen se oli taas - pitkästä aikaa - survonut itsensä sinne pesukoneen taakse.

Mulla vaan napsahti siinä kohtaa. Eihän tässä ole enää mitään  järkeä! Mitä ihmettä: meillä on villikissa kotona eikä sillä ole aikomustakaan kesyyntyä! Niin söpö ja suloinen kuin se onkin, sitä ei voi edes silittää. En saanut sitä pois sieltä ja ei enää huvittanut tämä leikki, niin olin ikävä ja tiputin sinne pari pisaraa vettä - johan se lähti kuin nato-ohjus. Koska jo tiesin, että se hakeutuu heti seuraavaan piilopaikkaan - mikä vaan pimeä nurkka ja pöydän tai sohvan alusta käy - laitoin kylppärin  ovet kiinni. Kissa käpertyi lavuaarin alle kissanvadin reunaan ja koitti onneton näyttää isommalta kuin on nostamalla takapuoltaan ylemmäs samalla peruuttaen kiinni mihin vaan missä on jotain kiinteetä, tuolta kamalan pelottavalta ihmiseltä.

Koitin silittää - tai edes laittaa kättää viittä senttiä lähemmäs - ja se sihisee kuin hullu. Koitti purra mun kättä. Päästä karkuun. Myönnettäköön, että tässä vaiheessa aloin olla jo aika kyllästynyt tähän: mitä ihmeen ideaa on pitää villikissaa kotona? Tarkoitus oli voida pitää pientä suloista kissanpentua sylissä, lellitellä, silitellä ja rapsutella. Ja vaikka se on metrin pituisesta sormesta herkkuja syönytkin, heti se vetäytyy takaisin nurkkaansa.

Tää alko oleen aika absurdia. Kissa sihisee ku hullu, silmät pelosta suunniltaan. Tiedän, että joku on sitä mieltä, että voi kissaparka, olisit nyt antanut sen olla. No, se on nyt saanut kuukauden päivät reilusti jo olla - ilman sen kummempia tuloksia. Kun se kasvaa isommaksi (jos jaksetaan pitää sitä siihen asti) sehän muuten puree meitä mennen tullen ja sähisee edelleen. Eli pidin sille reppanalle pienet sulkeiset.

Alotin sillä, että koitin silittää sitä vähän päästä, silmien yläpuolelta rapsutella rauhallisesti ja aina kun se koittti purasta, sanoin pontevasti ja kovalla äänellä: "Ei! ET pure mua!" ja muutaman kerran tehostin sitä pienellä vesitipalla. Joo, tosi ikävä olin. No, se sai tietenkin hepulit siinä ja koitti paeta. Muuta ulospääsyä ei näköjään löytynyt kuin se vessanpöntön lähes ovaalin muotoinen väli - siitä se onneton lähti pyristelemään läpi! Voi tsissus! (Mietin jo mielessäni miten ihmeessä saan sen pois, jos siihen jää jumiin - poliisi? palokunta? kirves? millä vessanpönttö halkaistaan vahingoittamatta kissaa? Aika paljon ehtii muuten ajatuksia pyöriä päässä muutamassa nanosekunnissa).

Ei nyt sattunut kameraa mukaan, mutta ehkä voit sielusi silmin kuvitella tilanteen. Ei ollut kiva. Onneksi se kuitenkin tajusi itsekin, kun oli puolet kropasta survonyt läpi, ettei se onnistu ja pääsi jotenkin nikuttamalla takaisin. Ja meni vauhdilla pesukoneen ja oven viereen. Tai olisi syöksynyt ovesta ulos, mutta kun se oli  - pahus vie - kiinni. Siinä kohtaa hain nahkahanskat ja istuin lattialle. Ajattelin, että on paras suojautua. Siinä sitten istuin yli puoli tuntia, silittelin, juttelin - ensin nahkahanskojen kanssa ja lopulta ilman. Aina kun se yritti purra, kielsin tai annoin sille vesipisaroita nassuun samalla kun kielsin. Se jopa näytti rauhoittuvan, mutta tiesin toki, ettei se ollut kuin silmälumetta: alistumista. Eli: no hyvä on, tee nyt sitä mitä sun täytyy, mut mä lähden tästä viivana heti kun häippäset siitä. Ja niinhän se tietysti tekikin. Meni pyykkikopan alle piiloon.

Annoin sen olla. Ja vein sille kaurakermaa tilkan, sähinä alkoi taas. Joi kyllä kupista, ja jätin siihen. Kävin pari kertaa silittämässä muutaman kerran jopa sain silittää - tosin ns pitkin hampain, eli ei tää kissa vaan siitä osaa tai halua nauttia. Kissaparka. Toisaalta - me käytiin pieni valtataistelu kuka määrää ja kuka sähisee. Ehkä se jotain siitä oppi?

Ja mitä oli seuraavana aamuna tapahtunut? Yön aikana se oli onneton käynyt repimässä kaikki mun viritykset eli paperit pesukoneen kolon edestä - aikamoisella vimmalla, koska olin maalarinteipillä virittänyt toisiinsa kiinni suojia, ettei nitä saa auki. Höpsistä, ne lähti varmaan ihan heilahtamalla. Toisaalta - se pieni kissa ei ollut siellä. Enää ainakaan. Jotain edistystä?

Aamulla se kuitenkin taas sähisi mulle. Menin silti siitä välittämättä sitä silittämään. Edes hetkeksi. Täytyyhän se tottua ihmisen kosketukseen, jos meinaaa ihmisten kanssa asua. Eikö?

Onko sulla ollut jotain vastaavia kissasulkeisia?

Villikissojen kesytystä osa 2

Me ei siis saatu vain yhtä kissaa, vaan kaksi, jotta niillä olisi turvaa toisistaan.
Olen mietttinyt sitä oliko se hyvä vai huono juttu - ja kenelle. Kissoille toki hyvä juttu, että on tuttu pentu aina turvana, mutta toisaalta mietin sitäkin, että estääkö se sen heikomman kissan uskaltautumista ihmisten lähelle? Eikö tarkoitus kuitenkin ole, että kissat kokee, että ihminen on se, joka antaa sen turvan? Ruoan, lämmön ja rakkauden? Rapsuttelee ja silittelee niin, että on mukava siinä köllötellä ja kehrätä lähellä tietäen, että voi luottaa siihen, että kuin taikaiskusta se ruoka- ja vesikkuppi aina täyttyy aamulla ja illalla uudestaan.

Ei tarvitse nälissään ja kylmissään värjöttää jossain navetan nurkassa kylki kyljessä peläten jotain ketttuja ja siilejä ja ties mitä, jotka pimeässä vaanii pieniä kissoja ja syö suihinsa (tai niin ne kenties luulee). Kuitenkin nämä kissat hakee jatkuvasti vain sen pimeimmän nurkan. Paikan, mihin ei ihmiskäsi yletä. Keittiön pöytä kun oli seinää vasten ja tuolit ympärille niin siinä oli jo monta hyvää koloa mihin piiloutua. Meillä onkin ollut (ihan vinkkinä) tuolitkin ulos vedettynä (vaikkei se kovin kaunista katseltavaa olekaan ollut) ihan siksi, ette olisi niitä koloja niin paljon.

Olin kuvitellut, että kissoja voi silitellä. Ei näitä. Ottaa syliin? Ei näitä. Olen kerran ottanut molemmat syliin - ilman niiden omaa tahtoa - eli nappasin (yhden kerrallaan, heh) kevyeen pihtiasentoon (siis etusormi ja peukalo etutassujen ja nimetön ja pikkurilli takatassujen ympärillä - tai jotenkin niin kai se meni?) ja koitin pitää hetken sylissä. Koita sitten siinä sillä peukalonpäällä vähän silittää, kun toinen on ihan jäykkänä ja kauhuissaan, että mihin mä oikein jouduin! Apua! Ja kun päästää irti, pitää olla varovainen, sillä kun vähänkin liikutit käsiä, toinen oli heti rimpuilemassa irti ja kynsimässä. Tyttökissan kanssa koitin päästä jopa istumaan - ilman, että kissa pääsee irti enkä purista kuitenkaan sitä, huh, hetken istuin (farkut jalassa ihan omaksi suojakseni) kissa sylissä, mutta eihän se siihen mitenkäänpäin rentoutunut - kattia kanssa. Eli se siitä ns pakkosylittämisestä - kerta riitti mulle. Ei noista sylikissoja taida tulla.

Entä sitten se sohvan alusta? Sehän vasta mellevä piilopaikka onkin! Tuo sohva on jykevää tekoa, sitä ei niin vaan liikutella ja on sen verran leveäkin, että sillähän ovat. Vaikka joutuisivat olemaan siellä makuulleen ja liikkumaan venymällä - ei haittaa; kunhan ei nuo kummalliset otukset pääse käsiksi. Me ollaan viritelty vaikka mitä estoja viime aikoina: kaikki peitot sohvalta lattialle ja tiltattu ne kiinni jollain tyynyillä tai rautaesineillä mitä sattui löytymään - ja silti!

 Silti ne aina jonkun porsaanreiän löysi - ja sieltä ne löyty pimeästä. Tajusin, että mehän luotiinkin niille tosi lokoisat oltavat ja sitten vasta välähti: mikä on pimeän vastakohta: valo! Eli laitoinkin fikkarin lattialle osoittamaan sohvan alle! Eipä kissat mennyt sinne enää! Jee! Wuhuu!

Paitsi. Sitä iloa kesti tasan yhden päivän. Seuraavana ei haitannut, vaikka olisi valo osunut suoraan silmiin - se oli pienempi kestettävä kuin nuo ihmisotukset. Halusin ne pois sieltä sohvan alta lymyämästä, koska mitä pidempään etsivät jonkun piilojemman sitä kauemmin kestää kesyyntyminen.

Keittiön pöytä siirrettiin toisella tavalla niin, ettei siellä olisi niin paljon pimeitä pieniä koloja, tuolien kulmia ja muuta missä lynytä piilossa ja pimeässä. Tuolit jätän usein edelleen (vaikka se epäsiistiä onkin) vähän auki, eli ettei ne ole siellä pöydän alla.

Nyt meillä on kissat siis edelleen sohvan alla, nojatuolin alla - tai sitten makuuhuoneessa sängyn alla. Mitä ihmeen iloa niistä on?

Mä en nyt oikeen tiedä haluanko puolta vuotta kesyttää kahta kissaa. On mietiettty sitäkin, olisiko sittenkin pitänyt ottaa vain yksi kissa - se olisi ehkä sitten turvautunut enempi meihin, kun ei olisi ollut sitä lajitoveria minkä alle mennä piiloon, kun pelotti?

Jotenki katoaa se ajatus siitä miten kiva on kun on kissa talossa, ja se ylväänä tepastelee ja nukkuu kerällä jossain sohvalla tai matolla ja on onnesta soikeana, kun sitä välillä silitellään ja palkitsee kaiken hyvän huolenpidon kehräämällä sut iltaisin uneen vieressä nukkuen.

Sitä odotellessa - nämä nukkuu piiloissaan päivät ja kun kello tulee yhdeksän- kymmenen, ne alkaa keskenään riehua. Tai poika ajaa pienempää tyttöä takaa ja hyppää niskan päälle ja puree tai hyökkkää hännän kimppuun - juoksevat keitttiössä ympäriinsä, mutta jos tulet paikan päälle, ne salamannopeesti lösähtää maahan ja kattoo että, en se minä ollut! Mä oon ollu ihan kiltisti hiljaa kokoajan! Aika mainioita sikäli.

Onko sulla ollut jotain kissankesytysjuttuja? Olisi kiva kuulla?

Kuka meille mainoksissa puhuu?

Eikös joskus entisaikoina ole viety akka tuvasta tyyliin pakkopaidassa valkotakkisten saattelemana, jos on herenny höpisemään ihan jonninjoutavia, omiaan - saatikka vielä, että rupeis juttelemaan vieraille. Enkä nyt tarkota mitään kylänmiehiä ja kulkureita, vaan kattia kanssa!

Miten ihmeessä mainosheebot myy meille toinen toistaan hienompi ja ehompia tuotteita puhuvilla eläimillä! Mä en niin kestä niitä enää! Apua! Loppuu kohta huumori ja saa ne valkotakkiset viedä mut - tai heittää sinivuokkojen sekaan - siis pellolle, tai tiedä sitä: sinne tunkis varmaan joku lehmä, joka rupeis juttelemaan!

Siis meillähän on ensinnäkin tämä Lambi bambi - eikun lambi lammas - bähää. Lambi mainostaa miten on niin pehmeetä, kun omat villansa. No, niistä ei sentäs onneks tehty sitä vessapaperia. huoh!

Oravat on kanssa aika suosittuja - ja on muuten älyttömän taitavia myöskin! Näppärästi ne laskettelee menemään vaikka mäkiautoa  tukka, ei kun siis anteeksi: korvat (ja rullat) hulmtuten. Ei sitä jokapoika osaakaan, mutta oravatpas osaakin! Lälläslää!

Entäs ne astiat? Voi äiti! Ihan surkuhan tässä tulee, kun täytyy tuupata sinne koneeseen jotain astioita itkemään sateeseen ja pesuainetta kupit täynnä! Hehe. Ei, ku niillähän onki bileet siellä tiskikoneessa! Hyppelehtivät ku varsat kesälaitumella ja juttelee mukavia kuinka on niin kiva, ku tämä säihkepesuaine pesee kaikki korvan-kädensijan -taustat (kas ku ei napanöyhtät) ja lautaselta ne pinttyneet mummonjuomat kahvinrinkulatkin - johan siitä sietää muutaman voltin koneessa pyöräyttääkin! Tottahan toki!

Entäs ne lehmäparat sitten, mistä jo alussa mainitsin? Että ne ihan oikeesti tulee siihen nätisti iloisiksi piirrettyinä kertomaan miten huisin jänskää on, kun täysinäisiksi tumpatuista utereista imetään jollain metallisella - mikä onkaan nimeltään - laitteella kaikki maito ja käsitellään suklaannäköisen massan ja ties minkä sidosaineiden kanssa jotain esanssia että saadaan täpliä aikaseksi - vähän niinkun dalmatialaislehmillä? Mutta mitäs siitä - iloisena se piirrettty täplälehmä pomppaa sinne purkkiin lasten syötäväksi. Omnom! Ei kellekään tule mieleen mitä kammottavaa mönjää tossa pitää olla, jotta noi pysyy kasassa?

Ja sitten vaikka ne kivat pikku tomaatit, jotka hihkuu siellä kaupan tiskillä uh. Mistä noita puhuvia tomaatteja saa? Mäki halun. Pistäisin porisemaan. Vaikka papupataan - tulis puhuva tomaattipapupata ;) Niin ja sinnehän voisi pistää samaan pataan ne puhuvat perunatkin! Niillähän on kyllä jo melkein tunteet - miten ihmeessä niitä edes voisi syödä? Kas muuten, kun ei oo piirrrettty vielä rapuja, jotka iloisesti juttelis, että hihiii kohtaa me päästään kuumaan kylpyyn jippii! Eihän toki - vois vielä rapujen myynti laskea eikä sitä voi suoda.

Yhtenä mainoksen tarkoituksena on myynnin edistämisen lisäksi vedota tunteisiin. Sitäkö se on, kun lokit katsoo toisiaan rakastuneesti ja toinen kietoo lokkimaisen käsivartensa toisen ympiärille suojelevasti - voi hellanlettas, niinkö? Tai kun suklaat sulavasti sopivat toisilleen - tumma ja vaalea - ja nautinnollisesti kääriytyvät yhdessä vierekkäin samaan paperiin. Syötäväksi. Voih!

Lievästi ristiriitaista, sanon minä. No - kaipa se mainosmiehen tarkoitus on myydä eikä miettiä mitään muuta. Tai ilman (sitä) muuta.

Tänään tuli se viimenen pisara, kun oli jo juttelevia mustikoita! Ilosena siinä pomppivat siniset pallukat suoraan piirakkaan ja paistuhine siinä sopivasti suoraan muovikääreisiin sulaksi siniseksi massaksi jonkun pullataikinan väliin. Namia.

Noh, eipä tässä mitään muuta mussutettavaa nyt olekaan. Taidanpa hakea tuoremehua - jos se vaikka alkais tanssittamaan - tokihan viidakossakin apinat tanssivat vallan hulluna päivät pääskytysten ja puristelevat - appelsiinimehua! Eikös vaan?

Että jätetään se eukko sinne mökkiinsä vaan höpisemään samalla, kun pilkkoo niitä vihanneksia syötäväksi - parempi ehkä niin päin, kun että ne vihannekset rupee juttelemaan takaisin.

Mitäs mieltä olet? Onko kiva kun kaikki elotonkin juttelee vai ärsyttääkö se? Olisi kiva, jos kerrot mitä olet asiasta mieltä, kiitos! 

Diagnoosi mitä en todellakaan halunnut

Noniin! Nyt se tapahtui! Sain sen diagnoosin mitä jo vähän epäilinkin. Astman.

Olen yli kaksi kuukautta kärsinyt yhä pahenevasta keuhkoyskästä. Hengitys vinkuu ja rohisee, keuhkoihin sattuu eikä pysty hengittämään kuin vähän kerrallaan - aika ahdistavaa siis. Tämä alkoi miltei heti, kun olimme muuttaneet. Kotiinhan tuli tosiaan jostain muualta tupakanhajut ja ruoankäryt ja kun olin moneen kertaan asiasta sanonut, vihdoin tuli joku tarkistamaan tilanteet ja totesi, että jaa, tänne ei tule ollenkaan korvaavaa ilmaa ulkoa. Aha? Eli siis se sama ilma, joka on vuosikausia pyörinyt rakenteissa ja ihmisten kodeissa ja on täys - luoja ties mitä - hiukkasia ja epäterveitä atomeja... pyörii meillekin jostain - kukaan ei tiedä mistä - ikäänkuin korvaavana, puhtaana ilmana. Hurr. Tuli melkeen inhonväristyksiä selkäpiihin.

Kirjoitin tästä aiheesta aiemmin täällä, jos haluat sen lukea.

No, asia korjattiin sikäli, että kahteen huoneeseen laitettiin ikkunakarmiin pieni räppänäsysteemi, josta tulee vähän raitista ilmaa sisään. Keittiöön ei voinut laittaa, koska sen ikkunan takana on parveke - ja sieltähän tulee tietenkin ihan livenä sitä tupakanhajua, savunkin kera, jos "hyvin" käy. Jäin vain mietttimään myöhemmin, että eihän tämä yhtälö nyt ihan toimi: hieno juttu, että vihdoin tulee raitista ilmaa korvaamaan sisäilmaa (!) mutta mutta: eikös nyt jotain unohtunut? Miksi ei etsitty ja tukittu sitä mistä se huono ja epäterve ilma tulee sisään? Se ei kiinnostanut eikä tiedetä tarkalleen tuleeko se putkista vai hormista vai sähköjohtojen takaa - vai mistä? Mitä sillä väliä, jos aistit ei toimi ja nenä tukossa ja keuhkot kasassa?  Eli se huono ilma mikrobeineen saa tulla siis rakennuksen uumenista sisään edelleen - pointti oli varmaan saada minut hiljaiseksi, koska nyt oli tehty uusi räppänä.

No, hiljaiseksi minut kyllä saatiinkin. Nimittäin olen tässä viime viikkoina yskinyt yöt päivät keuhkoja pihalla ja hengitys vinkuu niin, että pahaa tekee. Nenä on tukossa ja silmiä kirvelee. Äänikin miltei mennyt - tai ainakin, jos koitan sanoa viisi lausetta peräjälkeen niin yskänkohtaushan siitä tulee. Eli kyllä se hiljaiseksi vetää.

Täytyy samalla kritisoida paikallista terveyskeskusta. Lääkäriin oli kuukausien jonot ja sanoin jo soittaessa, että ehdottomasti pitää kuunnella keuhkot, nyt tuntuu sen verran pahalta. Sain ajan sairaanhoitajalle. Kun sitten olin tunnin odottanut vuoroani, pääsin sisään, sain neuvoksi ilmeisen patenttiratkaisun, jonka liukuhihnalla yskää valilttaville ihmisille voi antaa, jotta lähtevät pois siitä valittamasta - eli se meni näin: Mene apteekkiin. Ostat sieltä limaletkun (anteeksi minkä?) - he kyllä tietää! (lue: älä kuluta aikaa kyselemällä!)  Sittten puhallat siihen ja se irrottaa limaa keuhkorakkuloista. (Olinko epäillyt, että kauhkoissa on limaa? Millä röntgenkatseella sairaanhoitaja niin päätteli vain minua katsomalla?) Noniin, tässä on lasku, kiitos heido. Koko "hoitoon" meni 2 minuuttia.

Hain kiltisti sen letkun, koitin sitä pari kertaa ja lopetin täysin turhana. Ei mitään limaa ole mitä tulisi ja se vain yskitti entistä enemmän ja pahensi oloa. Soitin myöhemmin, etten ole kyllä maksamassa tuosta yhtään mitään. En saanut mitään apua. Selvisi, ettei täällä ole edes laskutusosastoa! Taivas varjele! Piti soittaman siihen samaan jonotusnumeroon. Olin jonossa 69. Kiva numero, muttei se nyt tässä kohtaa yhtään lämmittänyt. Kun sain jonkun kiinni, neuvotttiin laittamaan sähköpostia ihan toiseen instanssiin. Kolmen viikon kuluttua selvisi, että se oli hätäkeksitty - eikä kukaan siihen koskaan vastannutkaan. Mainittakoon, ettei summa päätä huimannut. Lähinnä alkoi nyppimään se, miten ihmisiä kohdellaan. Ihan periaatteesta ajattelin myös asian selvittää.

Lopulta soitin uudelleen... vaadin jonkun asiaa selvittämään ja soittamaan minulle. Tuli päätös: ei hyvitetä. Syy. Olen varannut sairaanhoitajan ja sairaanhoitajalla kävin. Tsissus! Ja kuka teki tämän päätöksen: Ylilääkäri! Arvatkaa laitoinko hänelle seikkaperäisen sähköpostin, että eikö hänellä oikeasti ole parempaa tekemistä, ylilääkärillä?

Koska kapinallinen minussa on herännyt, ehdotan seuraavaa: 
Olette ehkä huomanneet, että työttömiä on aika paljon? Kirjanpitotaitoinen ihminen varmasti mielissään ottaisi pestin hoitaakseen vaikka osa-aikaisesti. Palkkatuella ei kustannusia jäisi välttämätttä edes 1000€/kk. Työkokeilua en silti suosita. (Se on riistoa). Antakaa myös valtuudet käyttää harkintaa ja hyvittää alle 25€ laskut - kuten tämäkin vain oli. Suosittelen myös mietttimään ylilääkärille hänen arvonsa ja taitonsa sopivia lääkärin (!) tehtäviä, joisa hän oletettavasti nauttii kohtalaista palkkaakin, jolloin säästämällä hänen työaikaansa tärkeämpiin saa miltei ilmaiseksi yhden laskuttajan palkan hoidettua! Suutari pysyköön lestissään. Ottakaa samalla myös oma numero, johon voi soittaa suoraan laskutukseen! Miten helppoa! Ja hei - mikä parasta: tämä konsultaatio ei maksanut teille penniäkään! No, ehkä sen yhden hyvityksen. Kaikki muut, ne kalliimmat laskut maksan toki.

Ja nyt. Tuomiopäivä. Joudumme siis asumaan edelleen kodissa, jonka sisäilma on kaikkea muuta kuin puhdasta. Sain lääkkeeksi todella vahvat - ja erittäin kalliit - astmalääkkeet ja sen lisäksi sitä samaa avaavaa lääkettä, jota olen jo pari viikkoa lääkärille pääsyä odotellessa käyttänyt. Käytännössä öisin olen herännyt viimeistään joskus neljän aikoihin ja keitellyt teetä ja tsuppaillut itsekseni yskien hiljaisissa huoneissa ja muutaman kuuman kupillisen jälkeen koittanut vielä pari tuntia edes saada nukuttua. Sain PEF-testit kotiin tehtäväksi: arvo on ollut siellä 250-300 - eli jokainen, joka on PEF-testejä tehnyt tietää, miten ahdistava olo tuolloin on. kun jokainen hengenveto tuntuu olevan viimeinen pieni pihaus - miten sen konkreettisesti tuntee, että keuhkot on ihan muussina - ihan kuin palkeet, jotka on poljetttu 1/10 - osaan siitä mitä niiden kuuluisi olla mutta raskas paino painaa päällä ja yskiminen sattuu keuhkoihin ja vatsaan. Eikä tässä mitkään letkut auta!

Nyt on siis lääke saatu. Ei vielä yhtään helpota - ehkä parin päivän kuluttua, ehkä viikon?  Ehkä sitten, kun täältä päästään jonnekin muualle muuttamaan? En vain tiedä vielä milloin ja minne. Aika ahdistava ajatus.

Ja kokoajan, edelleen, alakerrassa saadaan polttaa kaksin käsin tupakkaa. Koska heitä ei voi estää  - eikä kukaan ole edes sanonut heille mitään. Ihan käsittämätöntä. Ja minä sain diagnoosin, jota en olisi ikinä halunnut.

Astma. Ahdistava sanakin. Mutta vielä mä tämän taistelen itsestäni pois. Kunhan tästä asunnosta pääsee eroon. Just wait and see.

Onko sulla ollut jotain erikoisia kokemuksia tähän liittyen? Ahistaako hengitys? Toivottavasti ei, mutta jos haluat avautua - ole hyvä. 

Villikissojen kesytystä ja sähinää

Tuli haettua tuossa kohta kaksi kuukautta sitten meille kaksi kissanpentua. Noin nelisen kuukauden vanhoja. Sain ensin sen kuvan, että ovat olleet jo reilun kuukauden kissatalossa ja jotenkin jo ihmiseen tottuneet - olivat siis syntyneet luonnossa ja pelastettu sieltä loukuttamalla. Joku naapuri oli kuulemma käynyt pentuja (tosin tässä kohtaa mietin, miksei ottanut niitä sisään, vaikka jossain navetassa kaiketi olivatkin, talvella kuitenkin) aina välillä syöttämässä. Myöhemmin papereita tutkiessa huomasin, etteivät nämä tosiaan olleet olleet kuin kolmisen viikkoa siellä kissatalossa. Pentuja ei haluttu antaa yksitelleen, jotta heillä olisi turvaa toisistaan. Niinpä pitkän harkinnan jälkeen päätimme, etttä kaipa se kaksi kissaa siinä menee missä yksikin. Että otetaan sitten kaksi, kun olivat niin söpöjäkin.

Ajattelin ensimmäisiksi päiviksi jättää rauhassa totuttelemaan uuuteen kotiin ja meihin, joten vein tullessa kissankopan suoraan kylpyhuoneeseen, josta pääsy myös keittiöön. Muut ovet suljettiin. Kylppärissä menee kuumat putket lattiassa, joten siellä oli mukavan lämmin. Sinne jäivät kököttämään avattuun koppaansa, vieri vieressä kyhjöttäen. Jätin vettä sekä keittiöön (jossa myös ruokaa) että kylppäriin, että sitä on aina saatavilla.

Keittiöön viritettiin kissoille raapimapuu, johon uusittiin sisal-narut. Rikoin lisäksi pienen räsymaton, jonka kieritin ensin siihen ympäri ja se naulattiin pienillä nauloilla sen paksun laudan (mikä lie kakkosnelonen) ympärille.

Vinkki: Jos muuten saksit räsymattoa muista tehdä se vastakkaiseen kuin langansuuntaan! Mä onneton leikkasin yhden palan, kun meni niin paljon näppärämmin, kuteen suuntaisesti - ja nythän se purkautuu tietysti, kun sitä kynsitään...

Koska meillä on korkeammat huoneet kuin aiemmin, raapimapuuta ei saanut pystyyn, joten toistaiseksi se toimittaa virkaansa osittain keittiön pöydän alla, että oppisivat siihen kyntensä terottamaan.

Ensimmäiset pari yötä nämä pikku nuppuset viettivät; pesukoneen takana!

Kone oli tosin tungettu niin kiinni kuin vain mahdollista seinään, mutta se ei näitä estänyt. Kolme-neljä senttiä reunassa riitti: aamulla etsittiin kissoja ja sieltähän ne löytyi: pienestä onnettomasta kolosta, pimeästä nurkasta, päällekkäin makaamasta! Voi itku! Mietin miten ihmeessä ne saa sieltä pois. Ei maanittelulla ainakaan, eihän ne mahtunut edes kääntymään siellä. Lopulta tyhjensin kaikki pesuaineet ja tavarat pesukoneen päältä ja varovasti itseenipäin konetta nikuttamalla lattiaa vasten vähän kerrassaan saatiin sinne vähän tilaa.

Ai mitä? Miksei täällä muka saa olla?

Koitettiin niitä maanitella ruoalla pois sieltä. Koskea ei saanut. Sähinää tuli välilttömästi ja perääntymistä. Huh, villikissoja totisesti.

Tilkitsin sitten kun kissat tuolta saatiin pois (hirveetä sähinää ja sihinää) seinän lautaviritelmällä ja paperitolloilla ja vaikka miten. Yläosan tukin ettei sieltä pääse - siihen jäi ehkä 7cm pitkä reuna 3cm kapea, johon en tajunnut laittaa muuta suojaa, kun paksua paperia, kun siinä on rättipatterin reunaa.

Vaikka tämmöinen barrikaadi oli peukoneen pienen kolon edessä... seuraavana päivänä taas etitiin - sitä pienempää, harmaata tyttökissaa, ei löytynyt mistään. Lapseni tajusi katsoa sinne pesukoneen taakse (fikkarilla, ei sinne muuten mitään näe) ja kas: siellä pienessä kolossa kökötti pieni harmaa kissa. Eihän se olisi edes päässyt pois, kun alaosa oli kaikki tilkitty ja se oli joutunut pudottautumaan kaikkien letkujen läpi sinne alas! Ihan uskomattoman pelokas pieni kissa - ihmiset on tosi pelottavia? Huoh!

Kun tuo oli tilkitty yltä päältä, keksi kissat keittiöstä ihan kaikki pienimmätkin nurkat tai vitriinikaapin alustat, mihin olin kuvitellut ettei edes tulitikkuaski mahdu poikittain - sinne vaan. Eka viikolla kissat oleilikin enimmäkseen keittiössä ja kylppärissä, että ensin tottuvat siellä olemaan eikä pelkää jokaista askelta ja ääntä mitä kodista kuuluu. Jos lähelle koitit mennä, heti peräännytään ja mennään piiloon. Ei mitään puhettakaan mistään silittelystä.

Kissatalolla neuvottiin, että voi koittaa ottaa syliin ja opettaa sylissä olemaan. Jep. Mä ehkä kerran koitin kummankin ottaa syliin - mutta mitä iloa siitä oli, kun toinen on ihan paniikissa ja saat pitää tosi tiukassa otteessa: toisella kädellä etusormen ja nimettömän välissä etukäpälät ja toisen käden välissä takakäpälät ja varovasti varovasti itseään vasten pysty vain istumaan itsekin jossain nipussa. Toisen kanssa koitin varovasti ja hitaasti nousta ja mennä istumaan, että kissa pysy siinä vielä, vaikka heti kun liikahdin se koitti päästä karkuun. Kun ei ihmisen käsi ole liiemmin pidellyt tai silitellyt, se oli tosi tosi pelottavaa. Mutta eihän niitä voinut siinä pihtiotteessa edes silittää: vähän peukalolla, heh, eli ihan hölmöä touhua.

Niinpä jätin sen. Jälkeenpäin ajatellen, olisi ehkä sittenkin pitänyt vaan ottaa joka ikinen päivä edes pariksi minuutiksi syliin, niin olisivat (ehkä?) tottuneet paremmin ihmisen käsittelyyn.

Onko Sinulla ollut villikissan pentuja? Miten olette saaneet ne kesytettyä - kuulisin mielelläni! 

Vinkkejä asunnon ostajalle ja To Dot myyjälle!

Meillä on ollut tässä viime aikoina paljon tekemistä kodin myymisen kanssa. Mä olen vaan jäänyt ihmettelemään niitä ihmisiä, jotka tulee paikan päälle - ja sitten toteavatkin jotain kummallista lopuksi... jotain sellaista, jonka olisi voinut todeta ilman, että vaivautuu paikan päälle. Ja vaivaa siellä asujia turhalla toivomisella ja touhuamisella.

Sehän nimittäin käytännössä tarkoittaa joka kerta sitä, että aina kun on näyttö - sitä odottaa jännityksen sekaisin tuntein: jos nyt tällä kertaa?! Se on joka kerta aikamoinen ponnistus, että kourallinen ihmisiänyt vaan tulee katsomaann sitä kotia. Josko tällä kertaa tärppäisi? Unelma etenisi.

To do lista myyjälle on suunnillen tämmöinen: 

Siivoo koko huusholli - kaikki irtonainen kama paikoilleen. Valjastat tähän kaikki liikenevät.
Piilotat kaappeihin kaikki keskeneräiset ompelukset ja maalaukset ja puhdetyöt mitä ikinä sattuukaan olemaan.
Peset lattiat, ikkunat, peiliovet (ja siis myös peilit ja ovet).
Kuuraat vessat kylppärit saunat. (Hyvää hikijumppaa).
Pyyhit pölyt. Muista, että pitkät miehet näkee myös sinne kaapinpäälle!
Imuroit. Tietenkin! Muistat viedä roskat!
Ajoitat ruokailut niin, että syöty ennen tai sitten nähdään nälkää ja syödään vasta jälkeen. Tarkistat ettei jää ruoantuoksuja leijumaan. Ei muruja pöydälle.
Laitat jotain herkullista tarjolle. Keität kahvit tai teet. Lapsiakin pitää muistaa.
Jos on syksyaika, ehkä kynttilä jonnekin luomaan tunnelmaa. Älä kuitenkaan polta mökkiä.
Pistät lapset ja koirat ja kissat pihalle näytön ajaksi. Ehkä menet itse perässä.
Valmistaudut huolellisesti. Tarkistat kaiken - tuoksut, näkymät, valot?
Kaikki toimii? Tilassa hyvä ja puhdas energia?
Ja vielä: tilaat yläkerrasta (enkä nyt tarkoita sitä kakkoskerrosta) auringonpaisteen juuri sille näytön kellonlyömälle.

Paitsi tietysti jos jaksat joka kerta vääntää pullat tarjolle -olisi ihana kodinomainen fiilis heti kättelyssä - luot tunnetta, että  täällä auvoinen emäntä essu päällä auringonpaisteessa loihe leipomahan pullat ja piirakat kädenkäänteessä, kun tänne muutatte. No, mä nyt kyllä laitan aina jotain tarjolle jokatapauksessa, joka näyttöön. En leivo, mutta minusta se on kohteliasta tarjota jotain - vaikka harvat uskaltaa niihin syötäviin koskea. Kaikkeen muualle kylläkin.

No sitten se jännittävin kohta! Tulee ne mahdolliset potentiaaliset asiakkaat. Toivotat heidät tervetulleeksi. Tai jos on välittäjä, pysyt muualla sen hetken, kädet ristissä, hiljaa hengitellen, toivoen parasta ja että hän hoitaa homman. Kotiin. Kerrot mitä huoneisossa on tehty, mitä ei, mitä taloyhtiössä tulossa, mitä tehty. Lukuisia seikkoja. Kerrasta toiseen. Hymyillen ja iloisesti - ja sehän on kivaa puuhaa! Kaikista kivointi on kuitenkin se, kun tulee se nimi siihen paperiin.... eli sitä odotellessa...

Kestät mukisematta kaiken mitä ihmiset keksivätkään tehdä: eräs esimerkiksi repi koko keittiön roskiskaapin - siis niiltä kiskoiltaan - pois ja alko syynäämään mitä se kaapinperusta on syönyt. Mitä ihmettä hän ajatteli sieltä löytävänsä? Pudonneita kultakolikoita? Rotanpoikasia? Sitten säätää siinä eikä meinaa saada kaappia paikalleen - huh - onneksi oli roskat viety sitä ennen, tietenkin. Oliko tuo nyt tarpeellista kuitenkaan - ja voitko mennä sanomaan, että rauhotupas nyt poika;) (totta puhuen jälkeenpäin harmitti, etten sanonut). Mutta kuinka moni imuroi ennen näyttöä vedettävän roskakaapin alaosan? Haha, en minä ainakaan!

Sitten tulee niitä ylistäviä lauseita miten on niin kaunista ja harmonista ja kodin oloinen fiilis, ihanat huoneet, isot huoneet, isot valoisat ikkunat, voi miten ihana piha, onpa ihanan rauhallista, niin aurinkoista, ihana kylpyhuone. Ah ja voi. Kädet yhteen liitä. Jne. Jne.

Tähän asti siis kaikki hyvin.

Sitten kun aletaan kyselemään miltä vaikutti. Eli mitä jäi käteen? Tuliko kauppoja?

Jos talossa on sanotaan nyt vaikka kolme huonetta, se on toki tiedossa jo näytölle tullessa, eikö? No miten tylsältä voi kuulostaa sitten, että "no, meille oikeestaan riittääkin kaksi huonetta"? Tai että - "oikeestaan - me tarvitaankin 4 huonetta, kun toi puolivuotias piltti kohtaa saa - ehkä - siskoksen ja tarvitsevat omat huoneet". Miten mulle tulee mieleen, kuinka pentuna jaettiin niitä huoneita vielä teini-ikään asti siskosten kanssa? Minusta tuntuisi yksinäiseltä laittaa yksivuotias omaan isoon huoneeseensa - eikös siitä siskoksesta ole aina seuraa kuitenkin? Pitääkö lapset pienestä pitäen opettaa omaan isoon tilaansa, ettei mitään voi eikä tarvitse jakaa? Yksinäsi kökötät lapsukainen huoneessasi - ja tietenkin lelujakin pitää joka huoneessa olla yhtä paljon, ettei tule pilteille paha mieli...(et tietenkään ojenna asiakasta vaan hymyilet kauniisti ja pidät mölyt mahassasi).

Tai jos ne pocahontakset tulevat paritaloalueelle, keksivätkin yllättäen, että haluavatkin kerrostaloon, tai toisinpäin. Paras oli kai se, että kun talo on puutalo - ja yli tunnin juteltiin kaikkea mukavaa muutenkin ja ostohousut tuntui olevan jalassa - niin sitten lopulta keksivät, että muuten on täydellinen - mutta sen olisikin pitänyt olla kivitalo! Tsissus - käynkö hakemassa rappausainetta - alanko heti roiskimaan ulkopinnalle? Miten ihmeessä mä teen puutalosta kivitalon? Toisen kanssa juteltiin tunti ja olivat ihan myytyjä - sitten ei muuta vikaa löytynyt kuin, että talon olisikin pitänyt olla rakennettu vasta 10 vuotta myöhemmin. No ei hätää - kutsutaan Doctor Who:n aikakone apuun, eiköhän tuo säädetä - aika - helposti...

Ja sitten löytyy näitäkin, jotka kokeilevat kepillä jäätä. Jos sulla on hinta vaikka nyt 230.000€ - niin ei se varmaan niin pielessä ole, että myisit sen 150.000€:lla?  Sehän on sama kuin kävisin ostamassa kaupasta uuden bränikän pakasta vedetyn auton ja antaisin sen kaupan päälle? Ja itse kuljen fillarilla, heheh. Vastaavasta ehdotuksestta taisin tympääntyä sen verran, että vastasinkin heille, että saatko sinä mersun ladan hinnalla? Ja että mitä jos annan kaikki huonekalutkin kaupanpäälle, mitäs mä milllään - jos ottasin vaan teltan tuolta varastosta, me kyllä pärjätään sillä - sopisko? Mitäs mun elämän säästöillä on virkaa. ARGH. Eli lievästi iski sarkasmi vaihe päälle. Ai että onko loukkaavaa. No on!

Niin että please! Kun te ihmiset menette sinne asuntonäytöille - voisitteko miettiä etukäteen vähän tarkemmin. Se on aivan ihanaa, kun paljon käy ihmisiä näytöllä ja varmasti on tosi kiva vaan putkahtaa johonkin - nämä mitä mainitsin oli kyllä vielä yksityisnäyttöjä. Eli ei mitään sunnuntain satunnaisia hiihtäjiä kiitos. Mä voisin vaikka lanseerata semmosen valmiin taulukon missä on tyyliin 20 kysymystä ja sitten vaan rastia ruutuun. Tässä vinkkejä:

Tähän tyyliin:Mitä haluatte? Siis oikeesti haluatte?
Onko oma asunto vielä laitettu edes myyntiin? Pankissa käyty?
Kuinka monta huonetta pitää olla? (jos ei nyt 10 saa...)
Mihin tarkoitukseen ne mahdollisesti tulee?
Jos huoneita on enemmän, mitä hyötyä siitä olisi että saa enemmän samalla rahalla?
Mikä olisi paras pohjaratkaisu kodille?
Jos rivitalo, olisiko 1- vai 2 kerroksinen?
Minkälainen naapuruston pitäisi olla?
Olisiko kiva jos on keskuspuisto ja luonto lähellä?
Mikä alue kiinnostaa eniten ja miksi?
Kuinka vanha talo saa olla?
Jos jotain pitää remontoida, mitä olette valmiit itse tekemään jos mitään?
Ja mitä olette valmiit maksamaan siitä, ettei mitään tarvitse enää tehdä?
Minkälainen piha olisi kiva?
Minkälainen ilmansuunta - ilta-aurinko patiolle?
Haluaako joku kenties koko päivän auringonpaisteen omalle pihalle?
Saako kenties olla naapureita?
Onko talo siinä hintahaarukassa jota olette tämän kokoisesta kodista valmiit maksamaan?
Onko kodin varustelut tarpeelisia?
Helpottaako valmiiksi tehdyt remontit ja uudistukset ostopäätöstä - ja huolettomuutta?
Miltä se koti tuntuu - jos sinne asti menee - tuleeko hyvä fiilis kodista?
check. check. check.

- ja jos sitten tulee rasti kaikkiin ruutuihin. GO FOR IT! Tarjousta kehiin! Toimintaa. Anna unelmille siivet. Uskalla muuttaa. Muuttua. Tehdä nopeita päätöksiä. Ajatella asiat toisin. Nähdä elämä erilaisessa valossa, uudessa talossa.

Tuliko tehtyä jotain toisella tavalla? Oliko tästä Sinulle apua tai iloa - kerro ihmeessä!