Villikissojen kesytystä ja sähinää

Tuli haettua tuossa kohta kaksi kuukautta sitten meille kaksi kissanpentua. Noin nelisen kuukauden vanhoja. Sain ensin sen kuvan, että ovat olleet jo reilun kuukauden kissatalossa ja jotenkin jo ihmiseen tottuneet - olivat siis syntyneet luonnossa ja pelastettu sieltä loukuttamalla. Joku naapuri oli kuulemma käynyt pentuja (tosin tässä kohtaa mietin, miksei ottanut niitä sisään, vaikka jossain navetassa kaiketi olivatkin, talvella kuitenkin) aina välillä syöttämässä. Myöhemmin papereita tutkiessa huomasin, etteivät nämä tosiaan olleet olleet kuin kolmisen viikkoa siellä kissatalossa. Pentuja ei haluttu antaa yksitelleen, jotta heillä olisi turvaa toisistaan. Niinpä pitkän harkinnan jälkeen päätimme, etttä kaipa se kaksi kissaa siinä menee missä yksikin. Että otetaan sitten kaksi, kun olivat niin söpöjäkin.

Ajattelin ensimmäisiksi päiviksi jättää rauhassa totuttelemaan uuuteen kotiin ja meihin, joten vein tullessa kissankopan suoraan kylpyhuoneeseen, josta pääsy myös keittiöön. Muut ovet suljettiin. Kylppärissä menee kuumat putket lattiassa, joten siellä oli mukavan lämmin. Sinne jäivät kököttämään avattuun koppaansa, vieri vieressä kyhjöttäen. Jätin vettä sekä keittiöön (jossa myös ruokaa) että kylppäriin, että sitä on aina saatavilla.

Keittiöön viritettiin kissoille raapimapuu, johon uusittiin sisal-narut. Rikoin lisäksi pienen räsymaton, jonka kieritin ensin siihen ympäri ja se naulattiin pienillä nauloilla sen paksun laudan (mikä lie kakkosnelonen) ympärille.

Vinkki: Jos muuten saksit räsymattoa muista tehdä se vastakkaiseen kuin langansuuntaan! Mä onneton leikkasin yhden palan, kun meni niin paljon näppärämmin, kuteen suuntaisesti - ja nythän se purkautuu tietysti, kun sitä kynsitään...

Koska meillä on korkeammat huoneet kuin aiemmin, raapimapuuta ei saanut pystyyn, joten toistaiseksi se toimittaa virkaansa osittain keittiön pöydän alla, että oppisivat siihen kyntensä terottamaan.

Ensimmäiset pari yötä nämä pikku nuppuset viettivät; pesukoneen takana!

Kone oli tosin tungettu niin kiinni kuin vain mahdollista seinään, mutta se ei näitä estänyt. Kolme-neljä senttiä reunassa riitti: aamulla etsittiin kissoja ja sieltähän ne löytyi: pienestä onnettomasta kolosta, pimeästä nurkasta, päällekkäin makaamasta! Voi itku! Mietin miten ihmeessä ne saa sieltä pois. Ei maanittelulla ainakaan, eihän ne mahtunut edes kääntymään siellä. Lopulta tyhjensin kaikki pesuaineet ja tavarat pesukoneen päältä ja varovasti itseenipäin konetta nikuttamalla lattiaa vasten vähän kerrassaan saatiin sinne vähän tilaa.

Ai mitä? Miksei täällä muka saa olla?

Koitettiin niitä maanitella ruoalla pois sieltä. Koskea ei saanut. Sähinää tuli välilttömästi ja perääntymistä. Huh, villikissoja totisesti.

Tilkitsin sitten kun kissat tuolta saatiin pois (hirveetä sähinää ja sihinää) seinän lautaviritelmällä ja paperitolloilla ja vaikka miten. Yläosan tukin ettei sieltä pääse - siihen jäi ehkä 7cm pitkä reuna 3cm kapea, johon en tajunnut laittaa muuta suojaa, kun paksua paperia, kun siinä on rättipatterin reunaa.

Vaikka tämmöinen barrikaadi oli peukoneen pienen kolon edessä... seuraavana päivänä taas etitiin - sitä pienempää, harmaata tyttökissaa, ei löytynyt mistään. Lapseni tajusi katsoa sinne pesukoneen taakse (fikkarilla, ei sinne muuten mitään näe) ja kas: siellä pienessä kolossa kökötti pieni harmaa kissa. Eihän se olisi edes päässyt pois, kun alaosa oli kaikki tilkitty ja se oli joutunut pudottautumaan kaikkien letkujen läpi sinne alas! Ihan uskomattoman pelokas pieni kissa - ihmiset on tosi pelottavia? Huoh!

Kun tuo oli tilkitty yltä päältä, keksi kissat keittiöstä ihan kaikki pienimmätkin nurkat tai vitriinikaapin alustat, mihin olin kuvitellut ettei edes tulitikkuaski mahdu poikittain - sinne vaan. Eka viikolla kissat oleilikin enimmäkseen keittiössä ja kylppärissä, että ensin tottuvat siellä olemaan eikä pelkää jokaista askelta ja ääntä mitä kodista kuuluu. Jos lähelle koitit mennä, heti peräännytään ja mennään piiloon. Ei mitään puhettakaan mistään silittelystä.

Kissatalolla neuvottiin, että voi koittaa ottaa syliin ja opettaa sylissä olemaan. Jep. Mä ehkä kerran koitin kummankin ottaa syliin - mutta mitä iloa siitä oli, kun toinen on ihan paniikissa ja saat pitää tosi tiukassa otteessa: toisella kädellä etusormen ja nimettömän välissä etukäpälät ja toisen käden välissä takakäpälät ja varovasti varovasti itseään vasten pysty vain istumaan itsekin jossain nipussa. Toisen kanssa koitin varovasti ja hitaasti nousta ja mennä istumaan, että kissa pysy siinä vielä, vaikka heti kun liikahdin se koitti päästä karkuun. Kun ei ihmisen käsi ole liiemmin pidellyt tai silitellyt, se oli tosi tosi pelottavaa. Mutta eihän niitä voinut siinä pihtiotteessa edes silittää: vähän peukalolla, heh, eli ihan hölmöä touhua.

Niinpä jätin sen. Jälkeenpäin ajatellen, olisi ehkä sittenkin pitänyt vaan ottaa joka ikinen päivä edes pariksi minuutiksi syliin, niin olisivat (ehkä?) tottuneet paremmin ihmisen käsittelyyn.

Onko Sinulla ollut villikissan pentuja? Miten olette saaneet ne kesytettyä - kuulisin mielelläni! 

Vinkkejä asunnon ostajalle ja To Dot myyjälle!

Meillä on ollut tässä viime aikoina paljon tekemistä kodin myymisen kanssa. Mä olen vaan jäänyt ihmettelemään niitä ihmisiä, jotka tulee paikan päälle - ja sitten toteavatkin jotain kummallista lopuksi... jotain sellaista, jonka olisi voinut todeta ilman, että vaivautuu paikan päälle. Ja vaivaa siellä asujia turhalla toivomisella ja touhuamisella.

Sehän nimittäin käytännössä tarkoittaa joka kerta sitä, että aina kun on näyttö - sitä odottaa jännityksen sekaisin tuntein: jos nyt tällä kertaa?! Se on joka kerta aikamoinen ponnistus, että kourallinen ihmisiänyt vaan tulee katsomaann sitä kotia. Josko tällä kertaa tärppäisi? Unelma etenisi.

To do lista myyjälle on suunnillen tämmöinen: 

Siivoo koko huusholli - kaikki irtonainen kama paikoilleen. Valjastat tähän kaikki liikenevät.
Piilotat kaappeihin kaikki keskeneräiset ompelukset ja maalaukset ja puhdetyöt mitä ikinä sattuukaan olemaan.
Peset lattiat, ikkunat, peiliovet (ja siis myös peilit ja ovet).
Kuuraat vessat kylppärit saunat. (Hyvää hikijumppaa).
Pyyhit pölyt. Muista, että pitkät miehet näkee myös sinne kaapinpäälle!
Imuroit. Tietenkin! Muistat viedä roskat!
Ajoitat ruokailut niin, että syöty ennen tai sitten nähdään nälkää ja syödään vasta jälkeen. Tarkistat ettei jää ruoantuoksuja leijumaan. Ei muruja pöydälle.
Laitat jotain herkullista tarjolle. Keität kahvit tai teet. Lapsiakin pitää muistaa.
Jos on syksyaika, ehkä kynttilä jonnekin luomaan tunnelmaa. Älä kuitenkaan polta mökkiä.
Pistät lapset ja koirat ja kissat pihalle näytön ajaksi. Ehkä menet itse perässä.
Valmistaudut huolellisesti. Tarkistat kaiken - tuoksut, näkymät, valot?
Kaikki toimii? Tilassa hyvä ja puhdas energia?
Ja vielä: tilaat yläkerrasta (enkä nyt tarkoita sitä kakkoskerrosta) auringonpaisteen juuri sille näytön kellonlyömälle.

Paitsi tietysti jos jaksat joka kerta vääntää pullat tarjolle -olisi ihana kodinomainen fiilis heti kättelyssä - luot tunnetta, että  täällä auvoinen emäntä essu päällä auringonpaisteessa loihe leipomahan pullat ja piirakat kädenkäänteessä, kun tänne muutatte. No, mä nyt kyllä laitan aina jotain tarjolle jokatapauksessa, joka näyttöön. En leivo, mutta minusta se on kohteliasta tarjota jotain - vaikka harvat uskaltaa niihin syötäviin koskea. Kaikkeen muualle kylläkin.

No sitten se jännittävin kohta! Tulee ne mahdolliset potentiaaliset asiakkaat. Toivotat heidät tervetulleeksi. Tai jos on välittäjä, pysyt muualla sen hetken, kädet ristissä, hiljaa hengitellen, toivoen parasta ja että hän hoitaa homman. Kotiin. Kerrot mitä huoneisossa on tehty, mitä ei, mitä taloyhtiössä tulossa, mitä tehty. Lukuisia seikkoja. Kerrasta toiseen. Hymyillen ja iloisesti - ja sehän on kivaa puuhaa! Kaikista kivointi on kuitenkin se, kun tulee se nimi siihen paperiin.... eli sitä odotellessa...

Kestät mukisematta kaiken mitä ihmiset keksivätkään tehdä: eräs esimerkiksi repi koko keittiön roskiskaapin - siis niiltä kiskoiltaan - pois ja alko syynäämään mitä se kaapinperusta on syönyt. Mitä ihmettä hän ajatteli sieltä löytävänsä? Pudonneita kultakolikoita? Rotanpoikasia? Sitten säätää siinä eikä meinaa saada kaappia paikalleen - huh - onneksi oli roskat viety sitä ennen, tietenkin. Oliko tuo nyt tarpeellista kuitenkaan - ja voitko mennä sanomaan, että rauhotupas nyt poika;) (totta puhuen jälkeenpäin harmitti, etten sanonut). Mutta kuinka moni imuroi ennen näyttöä vedettävän roskakaapin alaosan? Haha, en minä ainakaan!

Sitten tulee niitä ylistäviä lauseita miten on niin kaunista ja harmonista ja kodin oloinen fiilis, ihanat huoneet, isot huoneet, isot valoisat ikkunat, voi miten ihana piha, onpa ihanan rauhallista, niin aurinkoista, ihana kylpyhuone. Ah ja voi. Kädet yhteen liitä. Jne. Jne.

Tähän asti siis kaikki hyvin.

Sitten kun aletaan kyselemään miltä vaikutti. Eli mitä jäi käteen? Tuliko kauppoja?

Jos talossa on sanotaan nyt vaikka kolme huonetta, se on toki tiedossa jo näytölle tullessa, eikö? No miten tylsältä voi kuulostaa sitten, että "no, meille oikeestaan riittääkin kaksi huonetta"? Tai että - "oikeestaan - me tarvitaankin 4 huonetta, kun toi puolivuotias piltti kohtaa saa - ehkä - siskoksen ja tarvitsevat omat huoneet". Miten mulle tulee mieleen, kuinka pentuna jaettiin niitä huoneita vielä teini-ikään asti siskosten kanssa? Minusta tuntuisi yksinäiseltä laittaa yksivuotias omaan isoon huoneeseensa - eikös siitä siskoksesta ole aina seuraa kuitenkin? Pitääkö lapset pienestä pitäen opettaa omaan isoon tilaansa, ettei mitään voi eikä tarvitse jakaa? Yksinäsi kökötät lapsukainen huoneessasi - ja tietenkin lelujakin pitää joka huoneessa olla yhtä paljon, ettei tule pilteille paha mieli...(et tietenkään ojenna asiakasta vaan hymyilet kauniisti ja pidät mölyt mahassasi).

Tai jos ne pocahontakset tulevat paritaloalueelle, keksivätkin yllättäen, että haluavatkin kerrostaloon, tai toisinpäin. Paras oli kai se, että kun talo on puutalo - ja yli tunnin juteltiin kaikkea mukavaa muutenkin ja ostohousut tuntui olevan jalassa - niin sitten lopulta keksivät, että muuten on täydellinen - mutta sen olisikin pitänyt olla kivitalo! Tsissus - käynkö hakemassa rappausainetta - alanko heti roiskimaan ulkopinnalle? Miten ihmeessä mä teen puutalosta kivitalon? Toisen kanssa juteltiin tunti ja olivat ihan myytyjä - sitten ei muuta vikaa löytynyt kuin, että talon olisikin pitänyt olla rakennettu vasta 10 vuotta myöhemmin. No ei hätää - kutsutaan Doctor Who:n aikakone apuun, eiköhän tuo säädetä - aika - helposti...

Ja sitten löytyy näitäkin, jotka kokeilevat kepillä jäätä. Jos sulla on hinta vaikka nyt 230.000€ - niin ei se varmaan niin pielessä ole, että myisit sen 150.000€:lla?  Sehän on sama kuin kävisin ostamassa kaupasta uuden bränikän pakasta vedetyn auton ja antaisin sen kaupan päälle? Ja itse kuljen fillarilla, heheh. Vastaavasta ehdotuksestta taisin tympääntyä sen verran, että vastasinkin heille, että saatko sinä mersun ladan hinnalla? Ja että mitä jos annan kaikki huonekalutkin kaupanpäälle, mitäs mä milllään - jos ottasin vaan teltan tuolta varastosta, me kyllä pärjätään sillä - sopisko? Mitäs mun elämän säästöillä on virkaa. ARGH. Eli lievästi iski sarkasmi vaihe päälle. Ai että onko loukkaavaa. No on!

Niin että please! Kun te ihmiset menette sinne asuntonäytöille - voisitteko miettiä etukäteen vähän tarkemmin. Se on aivan ihanaa, kun paljon käy ihmisiä näytöllä ja varmasti on tosi kiva vaan putkahtaa johonkin - nämä mitä mainitsin oli kyllä vielä yksityisnäyttöjä. Eli ei mitään sunnuntain satunnaisia hiihtäjiä kiitos. Mä voisin vaikka lanseerata semmosen valmiin taulukon missä on tyyliin 20 kysymystä ja sitten vaan rastia ruutuun. Tässä vinkkejä:

Tähän tyyliin:Mitä haluatte? Siis oikeesti haluatte?
Onko oma asunto vielä laitettu edes myyntiin? Pankissa käyty?
Kuinka monta huonetta pitää olla? (jos ei nyt 10 saa...)
Mihin tarkoitukseen ne mahdollisesti tulee?
Jos huoneita on enemmän, mitä hyötyä siitä olisi että saa enemmän samalla rahalla?
Mikä olisi paras pohjaratkaisu kodille?
Jos rivitalo, olisiko 1- vai 2 kerroksinen?
Minkälainen naapuruston pitäisi olla?
Olisiko kiva jos on keskuspuisto ja luonto lähellä?
Mikä alue kiinnostaa eniten ja miksi?
Kuinka vanha talo saa olla?
Jos jotain pitää remontoida, mitä olette valmiit itse tekemään jos mitään?
Ja mitä olette valmiit maksamaan siitä, ettei mitään tarvitse enää tehdä?
Minkälainen piha olisi kiva?
Minkälainen ilmansuunta - ilta-aurinko patiolle?
Haluaako joku kenties koko päivän auringonpaisteen omalle pihalle?
Saako kenties olla naapureita?
Onko talo siinä hintahaarukassa jota olette tämän kokoisesta kodista valmiit maksamaan?
Onko kodin varustelut tarpeelisia?
Helpottaako valmiiksi tehdyt remontit ja uudistukset ostopäätöstä - ja huolettomuutta?
Miltä se koti tuntuu - jos sinne asti menee - tuleeko hyvä fiilis kodista?
check. check. check.

- ja jos sitten tulee rasti kaikkiin ruutuihin. GO FOR IT! Tarjousta kehiin! Toimintaa. Anna unelmille siivet. Uskalla muuttaa. Muuttua. Tehdä nopeita päätöksiä. Ajatella asiat toisin. Nähdä elämä erilaisessa valossa, uudessa talossa.

Tuliko tehtyä jotain toisella tavalla? Oliko tästä Sinulle apua tai iloa - kerro ihmeessä!

Lapsen masennus

Ihannemaailmassa lapsillakin olisi aina kaikki hyvin: rakastava koti, erinomainen koulu, jossa viihtyy ja hyviä ystäviä riittävästi. Eikä mitään tekijöitä, jotka saattasivat aiheuttaa masennusta. Aloin tätä masennusasiaa tässä pohtimaan, kun tuli puheeksi alakouluikäinen lapsi, joka on käyttänyt masennuslääkkeitä jo useamman vuoden ajan. Syynä oli kuulemma muutama vuosi sitten tapahtunut sukulaisen kuolema ja ehkä jokin muukin asia,joka oli sitten masentanut.

Masennuslääkkeet lapsella kuulostaa kyllä - todella masentavalta! Jotenkin tuli tunne, ettei tuo masennuslääke nyt varmasti pitkässä juoksussa - jos ollenkaan - auta tilannetta. En ymmärrä masennuslääkkeiden käyttöä aikuisillakaan, saatikka sitten lapsille. Jotenkin tuntuu siltä, että lääkkeellä itse ongelma lakaistaan ns. maton alle, eli siitä ei tarvitse keskustella, koska se tuo vaan lisää masennusta ja huonoa oloa - ota pari pilleriä aamulla, illalla niin saat tuntemukset turrutettua. Eikö kuitenkin olisi parempi itkeä itkunsa? Surra surut pois, käsitellä ne? Puhua, raivota jos ei muuten osaa, jauhaa asiaa, pyöritellä hiljaa mielessään tai mieluiten avautua ja jutella jollekin. Jos ei vaikka äidille tai isälleen niin terapeutille. (Jollaisella tämäkin lapsi oli käynyt jo yhtä monta vuotta kun syönyt masennuslääkkeitä - olikohan siitä jotain hyötyä ollut?) Helposti kokee olevansa yksin tai yksinäinen, kun tuntuu, että mikään ei ole hyvin ja ahdistaa. Helposti nostaa kätensä pystyyn, luovuttaa.

En vain jaksa uskoa, että se masennuslääke on hyväksi. Masennuslääkkeet ovat käsittääkseni muutenkin aika voimallisia, vaikuttavat psyykeen ja muuttavat koko ajatusmaailmaasi - turruttavat sinut. Eikö sen tarkoitus ole nimenomaan helpottaa olotilaa, ettei se ikävä asia ole mielessä - eli lakaista sitä maton alle? Siinä kohtaa pitäisi jonkun kellon soida, jos lääke on sellainen, että sitä ei voi lopettaa kun haluaa - vaan se pitää lopettaa pikkuhiljaa, ettei elimistö mene sekaisin ja ihminen saa jotain mitälie shokkia tai mene sekaisin kuin - seinäkello. Huh! Onko helpompi popsia lääkettä kun miettiä sivuvaikutuksia - tai miksi sitä ylipäätään napsitaan? Siksikö, että masennuksesta pääsee irti? Vai onko se se, että ihmisen aistit turrutetaan ja tuupataan aivot täyteen kemikaaleja, jotka estää jollain tavalla ikävien ajatusten esilletulemisen ja niiden vatvomisen. Mutta eikö kuitenkin olisi paljon parempi käydä asiat läpi? Itse olen aina ollut keskustelujen kannalla. Vaikka joka päivä juteltaisiin asioista - sillä lailla sieltä sielujen syövereistä löytyy niitä asioita, jotka mieltä painaa ja - kuten varmasti jokainen voi allekirjoittaa - usein, kun ne asiat saanoo ääneen, jokin asia loksahtaa paikoilleen ja ymmärtääkin yhtäkkiä jonkin asiaan yhteyden. Jos lapsi ei puhu asioistaan ja ajatuksen turrutetaan lääkkeellä, on vaarana, että asiaa ei tule käsiteltyä ollenkaan - se vain siiretään tulevaisuuteen: joskushan se tuska on edessä kuitenkin. Sen sijaan, että se ajan myötä hiipuisi ja oppisi elämään sen kanssa, se siirretään eteenpäin ja saadaan luultavasti traumatisoitua asia lapsen mielessä? Koska lapsi ajattelee asioista eri lailla kuin aikuinen ja tarvitsee paljon tukea ja rakkautta jaksaakseen eteenpäin, se tietenkin vaatiikin enemmän.

Ja jos joku nyt ajattelee, että mitäs sinä masennuslääkkeistä tiedät? Niin en tiedäkään. Nämä on vain mun ajatuksia, ei mitään yhtä oikeaa totuutta. Olen tosin eräällekin läheiselle, jolle joskus määrättiin masennuslääkkeitä, puhunut asiasta ja hän lupasi olla niitä ottamatta - ja hyvin selvisi. Toki masennuksesta jotain tiedän. Olisin voinut syvälle masennukseen vaipua useammankin kerran elämässäni, toden totta sellaisia tilanteita on elämässä ollut paljon ja vielä enemmänkin. Joskus heikkona hetkenä olen jollekin lääkärille avannnut jotain elämäntilannetta ja heti oli masennuslääke -resepti pöydällä. En koskaan sitä reseptiä suostunut ottamaan. Päätin pärjätä ilman.

Haluan kohdata elämän sellaisena kuin se tulee, itkuineen ja iloineen enkä turruttaa aistejani johinkin kemikaalisekoitukseen, joka sekoittaa aivoni. Toki tiedän, että se vaatii tietynlaisen mielentilan, avoimen mielialan ja todella suuren tahtotilan. Sitä ei välttämättä masentuneella ole, Tosin, minua on henkilökohtaisesti ehkä autttanut sekin, ettei minulla ei ole yksinkertaisesti ollut sitä ylellisyyttäkään, että olisin voinut vaipua depressioon tai lääkekoomaan - koska kukaan muu ei yksinkertaisesti olisi hoitanut mitään asioita eikä lapsia eikä minuakaan. Ja jos minä olisin ollut ihan hajalla, ei kukaan olisi hoitanut lastakaan. Eli aika huono yhtälö kaikenkaikkiaan. Eli tavallaan se on pelastanut itseni: on vain ollut jaksettava ja kaivettava se positiivisuus ja ilo elämästä. Niinpä olen sen itsestäni, syvältä sielusta ja omasta ajattelusta repinyt tarpeen tullen: positiivisuuden ja jaksamisen. Itkenyt ja mennyt sen yli. Luojalle kiitos lapsistani - ovat pitäneet minut järjissäni ja jaksamassa päivästä ja vuodesta toiseen.

Jos oikein masentaa, voi aina vaikka kirjoittaa tuntemuksensa ylös. Tai lähteä metsään ja huutaa siellä sydämensä kyllyydestä. Itkeä itsensä uuvuksiin. Voivotella ja vaipua syvään itsesääliin: miksi aina minulle, en enää jaksa. Tiedän tunteen: been there. Jos syvälle vaipuu, on vaikea nousta sieltä ja silloin helposti tulee ne lääkkeet mukaan kuvaan. Silti toivoisin niin sydämestäni, että ne olisivat se viimeinen vaihtoehto, jos ja kun kaikkea muuta olisi jo kokeiltu.

Täytyy kuitenkin olla joku kohta, jossa (joko itse tai joku läheinen) ymmärtää repiä sinut ylös sieltä mielen syövereistä. Miettii onko se asia sellainen, joka estää elämästä eteenpäin? Vai voiko sen kanssa elää? Voiko siitä luottamuksellisesti keskustella jonkun kanssa?

Ja jos lapsi on kyseessä - olisiko joku muu ilmaisukeino, jolla hän voisi tuoda tunteensa ja surunsa ja pahan mielensä esille? Vaikka piirtää? Tehdä savitöitä? Hakata nyrkkeilysäkkiä? Jotain missä saa luovuuden kautta käsitellä asiaa. Tai purettua aggressionsa. Ja muistaa, että on myös lupa itkeä ja tuntea ikäviä tunteita. Niitä ei tarvitse torpedoida eikä koteloida.

Löysin muuten tämmöisen uutisen netistä aiheesta

Koska väitän, että se että uskaltaa avata sydämensä ja ajatuksensa ja jos ei vain itsensä niin jonkun hyvän luotettavan ihmisen kanssa jakaa ne ajatukset  ja löytää pikkuhiljaa jokin ilon asia. Tahtotila siihen, että pääsee pahimman yli. Vaikka vanhemman on varmasti todella vaikea katsoa lapsen masennusta, koska yleensä siinä kohtaa lapsi ei avaudua asioistaan -eikä vanhemmille varsinkaan. Silloin on hyvä, jos vaikka joku terateutti voi auttaa, tai joku sukulainen, tuttu. Tärkein varmaan olisi, ettei lapsi yksin jää ja on joku, jonka kanssa voi asioista keskustella. Paljon rakkautta ja jaksamista se tietenkin vaatii. Ja jos niitä masennuslääkkeitä joutuu syömään - että silläkin olisi joku raja: ettei ne jää siihen yhtä itsestäänselvyyksiksi, kuin aamiainen vaan ne on jotain, josta tulisi jollain aikavälillä päästä eroon. Toipua. Päästä masennuksen syövereistä kuilun reunalle ja yli - takaisin sinne minne aurinko paistaa.

Toivottavasti kukaan ei nyt masentunut tästä vaan mielummin sai voimaa. Olisi kiva kuulla kommenttisi, kiitos.