torstai 27. huhtikuuta 2017

Kesytystä ja kissasulkeiset

Kun reilu kuukausi oli mennyt, toinen kissa - se punainen, on jo vähän lämmennyt, mutta toinen pelkää kuollakseen edelleen. Ei saa koskea, ei lähestyä - heti tulee sihinää ja sähisemistä ja koittaa purra. Nice. Not.

Eilen se oli taas - pitkästä aikaa - survonut itsensä sinne pesukoneen taakse.
Mulla vaan napsahti siinä kohtaa. Eihän tässä ole enää mitään  järkeä! Mitä ihmettä: meillä on villikissa kotona eikä sillä ole aikomustakaan kesyyntyä! Niin söpö ja suloinen kuin se onkin, sitä ei voi edes silittää. En saanut sitä pois sieltä ja ei enää huvittanut tämä leikki, niin olin ikävä ja tiputin sinne pari pisaraa vettä - johan se lähti kuin nato-ohjus. Koska jo tiesin, että se hakeutuu heti seuraavaan piilopaikkaan - mikä vaan pimeä nurkka ja pöydän tai sohvan alusta käy - laitoin kylppärin  ovet kiinni. Kissa käpertyi lavuaarin alle kissanvadin reunaan ja koitti onneton näyttää isommalta kuin on nostamalla takapuoltaan ylemmäs samalla peruuttaen kiinni mihin vaan missä on jotain kiinteetä, tuolta kamalan pelottavalta ihmiseltä.

Koitin silittää - tai edes laittaa kättää viittä senttiä lähemmäs - ja se sihisee kuin hullu. Koitti purra mun kättä. Päästä karkuun. Myönnettäköön, että tässä vaiheessa aloin olla jo aika kyllästynyt tähän: mitä ihmeen ideaa on pitää villikissaa kotona? Tarkoitus oli voida pitää pientä suloista kissanpentua sylissä, lellitellä, silitellä ja rapsutella. Ja vaikka se on metrin pituisesta sormesta herkkuja syönytkin, heti se vetäytyy takaisin nurkkaansa.

Tää alko oleen aika absurdia. Kissa sihisee ku hullu, silmät pelosta suunniltaan. Tiedän, että joku on sitä mieltä, että voi kissaparka, olisit nyt antanut sen olla. No, se on nyt saanut kuukauden päivät reilusti jo olla - ilman sen kummempia tuloksia. Kun se kasvaa isommaksi (jos jaksetaan pitää sitä siihen asti) sehän muuten puree meitä mennen tullen ja sähisee edelleen. Eli pidin sille reppanalle pienet sulkeiset.

Alotin sillä, että koitin silittää sitä vähän päästä, silmien yläpuolelta rapsutella rauhallisesti ja aina kun se koittti purasta, sanoin pontevasti ja kovalla äänellä: "Ei! ET pure mua!" ja muutaman kerran tehostin sitä pienellä vesitipalla. Joo, tosi ikävä olin. No, se sai tietenkin hepulit siinä ja koitti paeta. Muuta ulospääsyä ei näköjään löytynyt kuin se vessanpöntön lähes ovaalin muotoinen väli - siitä se onneton lähti pyristelemään läpi! Voi tsissus! (Mietin jo mielessäni miten ihmeessä saan sen pois, jos siihen jää jumiin - poliisi? palokunta? kirves? millä vessanpönttö halkaistaan vahingoittamatta kissaa? Aika paljon ehtii muuten ajatuksia pyöriä päässä muutamassa nanosekunnissa).

Ei nyt sattunut kameraa mukaan, mutta ehkä voit sielusi silmin kuvitella tilanteen. Ei ollut kiva. Onneksi se kuitenkin tajusi itsekin, kun oli puolet kropasta survonyt läpi, ettei se onnistu ja pääsi jotenkin nikuttamalla takaisin. Ja meni vauhdilla pesukoneen ja oven viereen. Tai olisi syöksynyt ovesta ulos, mutta kun se oli  - pahus vie - kiinni. Siinä kohtaa hain nahkahanskat ja istuin lattialle. Ajattelin, että on paras suojautua. Siinä sitten istuin yli puoli tuntia, silittelin, juttelin - ensin nahkahanskojen kanssa ja lopulta ilman. Aina kun se yritti purra, kielsin tai annoin sille vesipisaroita nassuun samalla kun kielsin. Se jopa näytti rauhoittuvan, mutta tiesin toki, ettei se ollut kuin silmälumetta: alistumista. Eli: no hyvä on, tee nyt sitä mitä sun täytyy, mut mä lähden tästä viivana heti kun häippäset siitä. Ja niinhän se tietysti tekikin. Meni pyykkikopan alle piiloon.

Annoin sen olla. Ja vein sille kaurakermaa tilkan, sähinä alkoi taas. Joi kyllä kupista, ja jätin siihen. Kävin pari kertaa silittämässä muutaman kerran jopa sain silittää - tosin ns pitkin hampain, eli ei tää kissa vaan siitä osaa tai halua nauttia. Kissaparka. Toisaalta - me käytiin pieni valtataistelu kuka määrää ja kuka sähisee. Ehkä se jotain siitä oppi?

Ja mitä oli seuraavana aamuna tapahtunut? Yön aikana se oli onneton käynyt repimässä kaikki mun viritykset eli paperit pesukoneen kolon edestä - aikamoisella vimmalla, koska olin maalarinteipillä virittänyt toisiinsa kiinni suojia, ettei nitä saa auki. Höpsistä, ne lähti varmaan ihan heilahtamalla. Toisaalta - se pieni kissa ei ollut siellä. Enää ainakaan. Jotain edistystä?

Aamulla se kuitenkin taas sähisi mulle. Menin silti siitä välittämättä sitä silittämään. Edes hetkeksi. Täytyyhän se tottua ihmisen kosketukseen, jos meinaaa ihmisten kanssa asua. Eikö?

Onko sulla ollut jotain vastaavia kissasulkeisia?


maanantai 24. huhtikuuta 2017

Villikissojen kesytystä osa 2

Me ei siis saatu vain yhtä kissaa, vaan kaksi, jotta niillä olisi turvaa toisistaan.
Olen mietttinyt sitä oliko se hyvä vai huono juttu - ja kenelle. Kissoille toki hyvä juttu, että on tuttu pentu aina turvana, mutta toisaalta mietin sitäkin, että estääkö se sen heikomman kissan uskaltautumista ihmisten lähelle? Eikö tarkoitus kuitenkin ole, että kissat kokee, että ihminen on se, joka antaa sen turvan? Ruoan, lämmön ja rakkauden? Rapsuttelee ja silittelee niin, että on mukava siinä köllötellä ja kehrätä lähellä tietäen, että voi luottaa siihen, että kuin taikaiskusta se ruoka- ja vesikkuppi aina täyttyy aamulla ja illalla uudestaan.

Ei tarvitse nälissään ja kylmissään värjöttää jossain navetan nurkassa kylki kyljessä peläten jotain ketttuja ja siilejä ja ties mitä, jotka pimeässä vaanii pieniä kissoja ja syö suihinsa (tai niin ne kenties luulee). Kuitenkin nämä kissat hakee jatkuvasti vain sen pimeimmän nurkan. Paikan, mihin ei ihmiskäsi yletä. Keittiön pöytä kun oli seinää vasten ja tuolit ympärille niin siinä oli jo monta hyvää koloa mihin piiloutua. Meillä onkin ollut (ihan vinkkinä) tuolitkin ulos vedettynä (vaikkei se kovin kaunista katseltavaa olekaan ollut) ihan siksi, ette olisi niitä koloja niin paljon.

Olin kuvitellut, että kissoja voi silitellä. Ei näitä. Ottaa syliin? Ei näitä. Olen kerran ottanut molemmat syliin - ilman niiden omaa tahtoa - eli nappasin (yhden kerrallaan, heh) kevyeen pihtiasentoon (siis etusormi ja peukalo etutassujen ja nimetön ja pikkurilli takatassujen ympärillä - tai jotenkin niin kai se meni?) ja koitin pitää hetken sylissä. Koita sitten siinä sillä peukalonpäällä vähän silittää, kun toinen on ihan jäykkänä ja kauhuissaan, että mihin mä oikein jouduin! Apua! Ja kun päästää irti, pitää olla varovainen, sillä kun vähänkin liikutit käsiä, toinen oli heti rimpuilemassa irti ja kynsimässä. Tyttökissan kanssa koitin päästä jopa istumaan - ilman, että kissa pääsee irti enkä purista kuitenkaan sitä, huh, hetken istuin (farkut jalassa ihan omaksi suojakseni) kissa sylissä, mutta eihän se siihen mitenkäänpäin rentoutunut - kattia kanssa. Eli se siitä ns pakkosylittämisestä - kerta riitti mulle. Ei noista sylikissoja taida tulla.

Entä sitten se sohvan alusta? Sehän vasta mellevä piilopaikka onkin! Tuo sohva on jykevää tekoa, sitä ei niin vaan liikutella ja on sen verran leveäkin, että sillähän ovat. Vaikka joutuisivat olemaan siellä makuulleen ja liikkumaan venymällä - ei haittaa; kunhan ei nuo kummalliset otukset pääse käsiksi. Me ollaan viritelty vaikka mitä estoja viime aikoina: kaikki peitot sohvalta lattialle ja tiltattu ne kiinni jollain tyynyillä tai rautaesineillä mitä sattui löytymään - ja silti!

 Silti ne aina jonkun porsaanreiän löysi - ja sieltä ne löyty pimeästä. Tajusin, että mehän luotiinkin niille tosi lokoisat oltavat ja sitten vasta välähti: mikä on pimeän vastakohta: valo! Eli laitoinkin fikkarin lattialle osoittamaan sohvan alle! Eipä kissat mennyt sinne enää! Jee! Wuhuu!

Paitsi. Sitä iloa kesti tasan yhden päivän. Seuraavana ei haitannut, vaikka olisi valo osunut suoraan silmiin - se oli pienempi kestettävä kuin nuo ihmisotukset. Halusin ne pois sieltä sohvan alta lymyämästä, koska mitä pidempään etsivät jonkun piilojemman sitä kauemmin kestää kesyyntyminen.

Keittiön pöytä siirrettiin toisella tavalla niin, ettei siellä olisi niin paljon pimeitä pieniä koloja, tuolien kulmia ja muuta missä lynytä piilossa ja pimeässä. Tuolit jätän usein edelleen (vaikka se epäsiistiä onkin) vähän auki, eli ettei ne ole siellä pöydän alla.

Nyt meillä on kissat siis edelleen sohvan alla, nojatuolin alla - tai sitten makuuhuoneessa sängyn alla. Mitä ihmeen iloa niistä on?

Mä en nyt oikeen tiedä haluanko puolta vuotta kesyttää kahta kissaa. On mietiettty sitäkin, olisiko sittenkin pitänyt ottaa vain yksi kissa - se olisi ehkä sitten turvautunut enempi meihin, kun ei olisi ollut sitä lajitoveria minkä alle mennä piiloon, kun pelotti?


Jotenki katoaa se ajatus siitä miten kiva on kun on kissa talossa, ja se ylväänä tepastelee ja nukkuu kerällä jossain sohvalla tai matolla ja on onnesta soikeana, kun sitä välillä silitellään ja palkitsee kaiken hyvän huolenpidon kehräämällä sut iltaisin uneen vieressä nukkuen.

Sitä odotellessa - nämä nukkuu piiloissaan päivät ja kun kello tulee yhdeksän- kymmenen, ne alkaa keskenään riehua. Tai poika ajaa pienempää tyttöä takaa ja hyppää niskan päälle ja puree tai hyökkkää hännän kimppuun - juoksevat keitttiössä ympäriinsä, mutta jos tulet paikan päälle, ne salamannopeesti lösähtää maahan ja kattoo että, en se minä ollut! Mä oon ollu ihan kiltisti hiljaa kokoajan! Aika mainioita sikäli.

Onko sulla ollut jotain kissankesytysjuttuja? Olisi kiva kuulla?


sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Kuka meille mainoksissa puhuu?

Eikös joskus entisaikoina ole viety akka tuvasta tyyliin pakkopaidassa valkotakkisten saattelemana, jos on herenny höpisemään ihan jonninjoutavia, omiaan - saatikka vielä, että rupeis juttelemaan vieraille. Enkä nyt tarkota mitään kylänmiehiä ja kulkureita, vaan kattia kanssa!

Miten ihmeessä mainosheebot myy meille toinen toistaan hienompi ja ehompia tuotteita puhuvilla eläimillä! Mä en niin kestä niitä enää! Apua! Loppuu kohta huumori ja saa ne valkotakkiset viedä mut - tai heittää sinivuokkojen sekaan - siis pellolle, tai tiedä sitä: sinne tunkis varmaan joku lehmä, joka rupeis juttelemaan!

Siis meillähän on ensinnäkin tämä Lambi bambi - eikun lambi lammas - bähää. Lambi mainostaa miten on niin pehmeetä, kun omat villansa. No, niistä ei sentäs onneks tehty sitä vessapaperia. huoh!

Oravat on kanssa aika suosittuja - ja on muuten älyttömän taitavia myöskin! Näppärästi ne laskettelee menemään vaikka mäkiautoa  tukka, ei kun siis anteeksi: korvat (ja rullat) hulmtuten. Ei sitä jokapoika osaakaan, mutta oravatpas osaakin! Lälläslää!


Entäs ne astiat? Voi äiti! Ihan surkuhan tässä tulee, kun täytyy tuupata sinne koneeseen jotain astioita itkemään sateeseen ja pesuainetta kupit täynnä! Hehe. Ei, ku niillähän onki bileet siellä tiskikoneessa! Hyppelehtivät ku varsat kesälaitumella ja juttelee mukavia kuinka on niin kiva, ku tämä säihkepesuaine pesee kaikki korvan-kädensijan -taustat (kas ku ei napanöyhtät) ja lautaselta ne pinttyneet mummonjuomat kahvinrinkulatkin - johan siitä sietää muutaman voltin koneessa pyöräyttääkin! Tottahan toki!

Entäs ne lehmäparat sitten, mistä jo alussa mainitsin? Että ne ihan oikeesti tulee siihen nätisti iloisiksi piirrettyinä kertomaan miten huisin jänskää on, kun täysinäisiksi tumpatuista utereista imetään jollain metallisella - mikä onkaan nimeltään - laitteella kaikki maito ja käsitellään suklaannäköisen massan ja ties minkä sidosaineiden kanssa jotain esanssia että saadaan täpliä aikaseksi - vähän niinkun dalmatialaislehmillä? Mutta mitäs siitä - iloisena se piirrettty täplälehmä pomppaa sinne purkkiin lasten syötäväksi. Omnom! Ei kellekään tule mieleen mitä kammottavaa mönjää tossa pitää olla, jotta noi pysyy kasassa?

Ja sitten vaikka ne kivat pikku tomaatit, jotka hihkuu siellä kaupan tiskillä uh. Mistä noita puhuvia tomaatteja saa? Mäki halun. Pistäisin porisemaan. Vaikka papupataan - tulis puhuva tomaattipapupata ;) Niin ja sinnehän voisi pistää samaan pataan ne puhuvat perunatkin! Niillähän on kyllä jo melkein tunteet - miten ihmeessä niitä edes voisi syödä? Kas muuten, kun ei oo piirrrettty vielä rapuja, jotka iloisesti juttelis, että hihiii kohtaa me päästään kuumaan kylpyyn jippii! Eihän toki - vois vielä rapujen myynti laskea eikä sitä voi suoda.

Yhtenä mainoksen tarkoituksena on myynnin edistämisen lisäksi vedota tunteisiin. Sitäkö se on, kun lokit katsoo toisiaan rakastuneesti ja toinen kietoo lokkimaisen käsivartensa toisen ympiärille suojelevasti - voi hellanlettas, niinkö? Tai kun suklaat sulavasti sopivat toisilleen - tumma ja vaalea - ja nautinnollisesti kääriytyvät yhdessä vierekkäin samaan paperiin. Syötäväksi. Voih!

Lievästi ristiriitaista, sanon minä. No - kaipa se mainosmiehen tarkoitus on myydä eikä miettiä mitään muuta. Tai ilman (sitä) muuta.

Tänään tuli se viimenen pisara, kun oli jo juttelevia mustikoita! Ilosena siinä pomppivat siniset pallukat suoraan piirakkaan ja paistuhine siinä sopivasti suoraan muovikääreisiin sulaksi siniseksi massaksi jonkun pullataikinan väliin. Namia.

Noh, eipä tässä mitään muuta mussutettavaa nyt olekaan. Taidanpa hakea tuoremehua - jos se vaikka alkais tanssittamaan - tokihan viidakossakin apinat tanssivat vallan hulluna päivät pääskytysten ja puristelevat - appelsiinimehua! Eikös vaan?

Että jätetään se eukko sinne mökkiinsä vaan höpisemään samalla, kun pilkkoo niitä vihanneksia syötäväksi - parempi ehkä niin päin, kun että ne vihannekset rupee juttelemaan takaisin.

Mitäs mieltä olet? Onko kiva kun kaikki elotonkin juttelee vai ärsyttääkö se? Olisi kiva, jos kerrot mitä olet asiasta mieltä, kiitos! 

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Diagnoosi mitä en todellakaan halunnut

Noniin! Nyt se tapahtui! Sain sen diagnoosin mitä jo vähän epäilinkin. Astman.

Olen yli kaksi kuukautta kärsinyt yhä pahenevasta keuhkoyskästä. Hengitys vinkuu ja rohisee, keuhkoihin sattuu eikä pysty hengittämään kuin vähän kerrallaan - aika ahdistavaa siis. Tämä alkoi miltei heti, kun olimme muuttaneet. Kotiinhan tuli tosiaan jostain muualta tupakanhajut ja ruoankäryt ja kun olin moneen kertaan asiasta sanonut, vihdoin tuli joku tarkistamaan tilanteet ja totesi, että jaa, tänne ei tule ollenkaan korvaavaa ilmaa ulkoa. Aha? Eli siis se sama ilma, joka on vuosikausia pyörinyt rakenteissa ja ihmisten kodeissa ja on täys - luoja ties mitä - hiukkasia ja epäterveitä atomeja... pyörii meillekin jostain - kukaan ei tiedä mistä - ikäänkuin korvaavana, puhtaana ilmana. Hurr. Tuli melkeen inhonväristyksiä selkäpiihin.

Kirjoitin tästä aiheesta aiemmin täällä, jos haluat sen lukea.

No, asia korjattiin sikäli, että kahteen huoneeseen laitettiin ikkunakarmiin pieni räppänäsysteemi, josta tulee vähän raitista ilmaa sisään. Keittiöön ei voinut laittaa, koska sen ikkunan takana on parveke - ja sieltähän tulee tietenkin ihan livenä sitä tupakanhajua, savunkin kera, jos "hyvin" käy. Jäin vain mietttimään myöhemmin, että eihän tämä yhtälö nyt ihan toimi: hieno juttu, että vihdoin tulee raitista ilmaa korvaamaan sisäilmaa (!) mutta mutta: eikös nyt jotain unohtunut? Miksi ei etsitty ja tukittu sitä mistä se huono ja epäterve ilma tulee sisään? Se ei kiinnostanut eikä tiedetä tarkalleen tuleeko se putkista vai hormista vai sähköjohtojen takaa - vai mistä? Mitä sillä väliä, jos aistit ei toimi ja nenä tukossa ja keuhkot kasassa?  Eli se huono ilma mikrobeineen saa tulla siis rakennuksen uumenista sisään edelleen - pointti oli varmaan saada minut hiljaiseksi, koska nyt oli tehty uusi räppänä.

No, hiljaiseksi minut kyllä saatiinkin. Nimittäin olen tässä viime viikkoina yskinyt yöt päivät keuhkoja pihalla ja hengitys vinkuu niin, että pahaa tekee. Nenä on tukossa ja silmiä kirvelee. Äänikin miltei mennyt - tai ainakin, jos koitan sanoa viisi lausetta peräjälkeen niin yskänkohtaushan siitä tulee. Eli kyllä se hiljaiseksi vetää.

Täytyy samalla kritisoida paikallista terveyskeskusta. Lääkäriin oli kuukausien jonot ja sanoin jo soittaessa, että ehdottomasti pitää kuunnella keuhkot, nyt tuntuu sen verran pahalta. Sain ajan sairaanhoitajalle. Kun sitten olin tunnin odottanut vuoroani, pääsin sisään, sain neuvoksi ilmeisen patenttiratkaisun, jonka liukuhihnalla yskää valilttaville ihmisille voi antaa, jotta lähtevät pois siitä valittamasta - eli se meni näin: Mene apteekkiin. Ostat sieltä limaletkun (anteeksi minkä?) - he kyllä tietää! (lue: älä kuluta aikaa kyselemällä!)  Sittten puhallat siihen ja se irrottaa limaa keuhkorakkuloista. (Olinko epäillyt, että kauhkoissa on limaa? Millä röntgenkatseella sairaanhoitaja niin päätteli vain minua katsomalla?) Noniin, tässä on lasku, kiitos heido. Koko "hoitoon" meni 2 minuuttia.

Hain kiltisti sen letkun, koitin sitä pari kertaa ja lopetin täysin turhana. Ei mitään limaa ole mitä tulisi ja se vain yskitti entistä enemmän ja pahensi oloa. Soitin myöhemmin, etten ole kyllä maksamassa tuosta yhtään mitään. En saanut mitään apua. Selvisi, ettei täällä ole edes laskutusosastoa! Taivas varjele! Piti soittaman siihen samaan jonotusnumeroon. Olin jonossa 69. Kiva numero, muttei se nyt tässä kohtaa yhtään lämmittänyt. Kun sain jonkun kiinni, neuvotttiin laittamaan sähköpostia ihan toiseen instanssiin. Kolmen viikon kuluttua selvisi, että se oli hätäkeksitty - eikä kukaan siihen koskaan vastannutkaan. Mainittakoon, ettei summa päätä huimannut. Lähinnä alkoi nyppimään se, miten ihmisiä kohdellaan. Ihan periaatteesta ajattelin myös asian selvittää.

Lopulta soitin uudelleen... vaadin jonkun asiaa selvittämään ja soittamaan minulle. Tuli päätös: ei hyvitetä. Syy. Olen varannut sairaanhoitajan ja sairaanhoitajalla kävin. Tsissus! Ja kuka teki tämän päätöksen: Ylilääkäri! Arvatkaa laitoinko hänelle seikkaperäisen sähköpostin, että eikö hänellä oikeasti ole parempaa tekemistä, ylilääkärillä?

Koska kapinallinen minussa on herännyt, ehdotan seuraavaa: 
Olette ehkä huomanneet, että työttömiä on aika paljon? Kirjanpitotaitoinen ihminen varmasti mielissään ottaisi pestin hoitaakseen vaikka osa-aikaisesti. Palkkatuella ei kustannusia jäisi välttämätttä edes 1000€/kk. Työkokeilua en silti suosita. (Se on riistoa). Antakaa myös valtuudet käyttää harkintaa ja hyvittää alle 25€ laskut - kuten tämäkin vain oli. Suosittelen myös mietttimään ylilääkärille hänen arvonsa ja taitonsa sopivia lääkärin (!) tehtäviä, joisa hän oletettavasti nauttii kohtalaista palkkaakin, jolloin säästämällä hänen työaikaansa tärkeämpiin saa miltei ilmaiseksi yhden laskuttajan palkan hoidettua! Suutari pysyköön lestissään. Ottakaa samalla myös oma numero, johon voi soittaa suoraan laskutukseen! Miten helppoa! Ja hei - mikä parasta: tämä konsultaatio ei maksanut teille penniäkään! No, ehkä sen yhden hyvityksen. Kaikki muut, ne kalliimmat laskut maksan toki.

Ja nyt. Tuomiopäivä. Joudumme siis asumaan edelleen kodissa, jonka sisäilma on kaikkea muuta kuin puhdasta. Sain lääkkeeksi todella vahvat - ja erittäin kalliit - astmalääkkeet ja sen lisäksi sitä samaa avaavaa lääkettä, jota olen jo pari viikkoa lääkärille pääsyä odotellessa käyttänyt. Käytännössä öisin olen herännyt viimeistään joskus neljän aikoihin ja keitellyt teetä ja tsuppaillut itsekseni yskien hiljaisissa huoneissa ja muutaman kuuman kupillisen jälkeen koittanut vielä pari tuntia edes saada nukuttua. Sain PEF-testit kotiin tehtäväksi: arvo on ollut siellä 250-300 - eli jokainen, joka on PEF-testejä tehnyt tietää, miten ahdistava olo tuolloin on. kun jokainen hengenveto tuntuu olevan viimeinen pieni pihaus - miten sen konkreettisesti tuntee, että keuhkot on ihan muussina - ihan kuin palkeet, jotka on poljetttu 1/10 - osaan siitä mitä niiden kuuluisi olla mutta raskas paino painaa päällä ja yskiminen sattuu keuhkoihin ja vatsaan. Eikä tässä mitkään letkut auta!

Nyt on siis lääke saatu. Ei vielä yhtään helpota - ehkä parin päivän kuluttua, ehkä viikon?  Ehkä sitten, kun täältä päästään jonnekin muualle muuttamaan? En vain tiedä vielä milloin ja minne. Aika ahdistava ajatus.

Ja kokoajan, edelleen, alakerrassa saadaan polttaa kaksin käsin tupakkaa. Koska heitä ei voi estää  - eikä kukaan ole edes sanonut heille mitään. Ihan käsittämätöntä. Ja minä sain diagnoosin, jota en olisi ikinä halunnut.

Astma. Ahdistava sanakin. Mutta vielä mä tämän taistelen itsestäni pois. Kunhan tästä asunnosta pääsee eroon. Just wait and see.

Onko sulla ollut jotain erikoisia kokemuksia tähän liittyen? Ahistaako hengitys? Toivottavasti ei, mutta jos haluat avautua - ole hyvä.