keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Ystävänpäivä

Se on taas se päivä. Ystävänpäivä.

Eikö sitä voisi viettää vaikka joka päivä? Olla iloinen ja kiitollinen kaikista ihanista ystävistä, joita elämä on tielle tuonut ja joiden kanssa voi jakaa ilon hetkiä ja miksei draamaakin joskus.

Mistä tunnet hyvän ystävän? Mä listasin tähän muutaman asian: (ja nämä pätee tietysti kumpaankin suuntaan) mitä tulee ystävyydestä mieleen:


  1. Ystävälle voi aina soittaa. Ei nyt ehkä keskellä yötä, mutta tiedät, että kun soitat, voit kertoa asiasi ilman selittelyä ja toinen ymmärtää.  Yleensä sen kuulee jo heti äänestä, jos toisella ei ole kaikki hyvin, vaikka monesti sitä koittaa ensin jutella niitä näitä (varsinkin, jos on kokenut jotain dramaattista tai surua, josta haluaa jutella ihan siksikin, että pystyisi puhumaan eikä alkaisi itkemään, jolloin jutusta ei tule mitään). Tiedät kuitenkin, että ystävä on olemassa. Ja hän on kiinnostunut sinun asioista.
  2. Ystävä tukee sinua. Mikä sen ihanampaa, kuin voi toista vahvistaa ja tsempata eteenpäin. Yleensähän ne asiat kummasti avautuu jo ihan pelkästään, kun avaa suunsa ja sanoo asiat ääneen. Tiedät kuitenkin, että ystävän kanssa jutellessa maailma avartuu ja asiat selkiytyy. Jos on vielä samantyyppisiä kokemuksia tai elämäntilanne, on ystävän tuki korvaamaton.
  3. Ystävä ei mollaa eikä hauku. Ei puhu sinusta pahaa selän takana. Yleensä sen huomaa siitä, jos ystävä puhuu paljon tai usein muista ystävistään tai tutuista jotain alentavaan sävyyn, hän luultavasti tekee niin sinustakin jollekin toiselle. Ei ainakaan kannata mennä siihen mukaan. Ei ystävän tehtävä ole haukkua sinua - vaikka olisikin jostain tekemisestäsi eri mieltä - voihan sitä toki ohjeistaa ja ehkä tiukoinkin, mielellään huumorilla höystetyin sanakääntein, vinkata miten asia hänestä voisi olla paremmin tai  tehdä toisin, muttei suoraan tarvitse olla ilkeä eikä ikävä. Tietenkään. Asiat voi ilmaista niin monella tavalla ja ystävyyteen kuuluu ystävällisyys, eikö?
  4. Teillä on yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Ja ystävä on myös kiinnostunut sinun asioista - ei niin, että haluaa tunkea nenänsä joka paikkaan ja utelee, vaan hienotunteisesti ja aidon kiinnostuneesti haluaa sinun parasta. Kyselee kuulumisia ja oikeasti myös kuuntelee mitä vastaat. Ihanaa on, kun tykätään jostain samoista asioista tai muuten vaan ollaan ns samalla aaltopituudella, jolloin puolesta sanasta ymmärtää mikä toisella on tai missä mennään. Minun mielestä ystävät kuitenkin auttavat toisiaan. Ei se ole keltään pois.
  5. Ystävän kanssa voi ja saa pitää hauskaa! Tämä on minusta tosi tärkeä pointti. Mä en ainakaan jaksaisi mitään tuppisuita, joilla ei ole yhtään huumoria. Asiat voi aina nähdä niin monella tavalla ja on hienoa, jos asioissa (ei tietenkään aina) näkee myös sen iloisen, hauskan puolen. Ihanaa, jos omistaa ystävän, jonka kanssa voi hullutella! Ja ah, mikä sen ihanampaa kuin se, kun joskus saa nauraa niin, että on vedet silmissä ja vatsaa nipistää. Ystävän kanssa nauraminen on ihan parasta!
  6. Yksi ehkä tärkein on luottamus. Se, että ilman kysymystä tai erikseen mainintaa tiedät, että voit luottaa ystävääsi. Että asiat, joita hän sinulle kertoo, pysyy sinun - ja vain sinun - tiedossa ja vice versa. Ja se, että hän ei käytä kertomiasi arkoja asioita sinua vastaan, koska se ei ole reilua. Joku on ehkä sitä mieltä, että se on hyväksi, ja pitää kertoa - mutta en ole samaa mieltä. Kyllä se Siperia opettaa muutenkin, ei ystävää tarvita siihen puun takaa selkään puukottamaan. Eikä olemaan ilkeä. Se rooli ei kuulu ystävälle. 
  7. Ystävälle on aina aikaa! Ystävän kanssa tietenkin haluaa tehdä paljon asioita, olkoon ne sitten mitä tahansa - aina illanistujaisista sirkushevosajeluun ja kaikkea siltä väliltä. Se, että voi jakaa asioita ja saada uusia muistoja ystävän kanssa on ihan korvaamatonta
  8. Ystävä auttaa eteenpäin elämässä. Jokainen meistä on ansainnut hyvän ystävän. Oletko sinä sellainen? Ja jos omistat edes yhden hyvän ystävän, ole kiitollinen. Mitä me olisimme ilman ystäviä? Aika yksinäisiä, veikkaan.
  9. Jokainen meistä tarvitsee ystävän, hyvän sellaisen. Sitä voi itse miettiä minkälainen ystävä itse on. Oletko sellainen, kuin toivot toisen olevan? Oletko helposti lähestyttävissä - tavoitettavissa? Vai katoaako se ystävyys johonkin someen tai ajanpuutteeseen - eli käykö niin, että yhtäkkiä huomaa, ettei enää ole nähnyt ystävää pitkään aikaan, ei jutellut puhelimessa ja jossain satunnaisessa mesessä tuli sovittua, että nähdään kesällä - ja kun se kesä koittaa, tuleekin ne lomat (yllättäen) ja kaikki kyläreissut ja uimahössötykset ja eräänä kauniina kesäpäivänä huomaat lehtien kellastuneen ja kas, kesän vaihtuneen syksyyn ja syksyn pian siihen joulunjälkeiseen elämään. Eikä sitä kallista ystävää enää näy, ei kuulu. Silloin voi pysähtyä miettimään mitä tapahtui. Oliko se ystävä ensinkään, jos oli valmis katoamaan - ja jos oli -  miksei asialle tehdä jotain? Ystävyys ei, niinkuin mikään muukaan ihmissuhde, elä pelkällä pyhällä hengellä, ssen eteen täytyy tehdä töitä, nähdä vähän vaivaa ja antaa huolenpitoa, rakkautta ja aikaansa. Sen saa kyllä moninkerroin takaisin. Eli antaako sen unohduksen tapahtua vai haluaako eheyttää kenties korvaamattoman ystävyyssuhteen? Jos kukaan ei ole ketään loukannut verisesti tai käyttänyt henkistä tai muutakaan väkivaltaa ja ystävää edelleen kaipailee? Noh. Sitten pitää nostaa se kuuluisa luuri. Tai tehdä niinkuin joskus ennen: mennä ilmoittamatta oven taaksen kylään. Jos ystävää arvostaa. 
Joudun itse surukseni toteamaan, että on valitettavan monta ystävää jäänyt taakse, ihan kummallisista syistä tai ilman syytä ja joka kerta se kirpaisee yhtä syvältä sydämestä ja sattuu. Kun on toisen ihmisen kanssa jakanut niin paljon asioita ja ajatuksiaan, on aika alaston olo, kun se ystävyys äkkiä viedään eikä jäljelle jää mitään.

Siksi mä kannustan kaikkia arvostamaan ihan joka ikistä ystäväänsä.

Miettimään, onko ystävä sellainen, jonka kanssa (ei jolle) saa nauraa sydämensä kyllyydestä, johon voit luottaa ja joka on aidosti iloinen sun saavutuksista ja asioista, jotka on sulle tärkeitä eikä ole koskaan vahingoniloinen sua kohtaan. Ja ystävän pitää myös osata lohduttaa, kun on paha mieli. Sillä kuka lohduttaisi Nyytiä? Jos ei aito ystävä?

Sillä rakkaat ystävät ovat harvassa ja niistä kannattaa pitää kiinni kaksin käsin. Ja lämpimin sydämin.

Ihanaa ystävän päivää ihan jokaiselle ihanalle ystävälle ja ystävänpäivän halaus päälle, pus <3 



lauantai 3. helmikuuta 2018

Kun rekka vetää yli

Käykö sulle koskaan niin, että heräät ja huomaat, että kyyneleet valuu? Että jostain syvältä sydämestä kumpuaa sellainen surumielisyys ja yksinäisyys, että se pusertaa alleen ja tuntuu samalta, kuin iso tavararekka olisi vetänyt yli. Sinne jäit. Kaiken alle, Yksin ja liiskattuna. Nöyryytettynä.

Mä olen monesti mietttinyt, että missä kohti lähti menemään väärälle tielle tää homma. Miten tässä näin kävi? Miten minä, joka aina olen ollut valmis auttamaan muita ja ihmiset kysyy multa neuvoja, avautuu isoistakin asioista -ja oon aina ollut (ja olen kyllä edelleenkin) valmis antamaan hyviä elämänohjeita, valamaan positiivisuutta synkän tilanteen keskelle, avartamaan näkökulmaa ja miettimään asiaa toiseltakin kantilta sekä ennenkaikkea etsiämään se huumorinpilkahdus sieltä kaiken keskeltä ja koittaa nähdä tilanteista se iloinen ja positiivinen puoli - miten minä oon joutunut tähän tilanteeseen? Seinä vastassa koko ajan. (voin tarkemmin ehkä kertoa myöhemmin mitä kaikkea tarkoitan).

Nyt olen nimittäin törmännyt isoon, paksuun, mustaan seinään, enkä tunnu pääsevän sen yli. Ei paljon auta lastenlaulun lorut, että jos et pääse sen yli etkä ali, se pitää kiertää. Tässä on meinaan nyt kierretty ympyrää jo pitkään. Tarkoitus ei kai ollut se, että kiertäessäsi palaat aina samaan pisteeseen - ainut, että kannat selässäsi (sydämessäsi) entistä raskaampaa taakkaa seuraavalle kierrokselle?

Eikä mulla ole tässä aikaa eikä mahdollisuutta käpertyä sellaseen ylellisyyteen, kuin masennus. Mä itken ehkä hetken (tiskatessa se on kätevää kun voi kuvitella, et ne oli vaan vesipisaroita poskilla eikä kyyneleitä) tai yleensä vaan pakotan itseni taas jatkamaan, tekemään jotain muuta, jotta se suru katoaa ja koitan nähdä sen kaiken kauniin,iloisen ympärilläni. Silti mä tiedän, että olen koteloinut paljon surua sydämeeni, eikä se tee ihmiselle hyvää.

Mulla olisii kuitenkin tosi paljon annettavaa, niini niin paljon asioita mitä mä halusisin tehdä. Alkaen siitä, että haluaisin vielä joskus sen oman työhuoneen,  jossa voisin toteuttaa kaikkea ihanaa mitä olen sisäistänyt ja mihin mun sielu mua johdattaa, auttaa ihmisiä ahdingossaan, pitää kursseja, kirjottaa kirja, joka on piirongin laatikossa kohta 10v odottanut rauhallisia hetkiä, avata sydäntä ja iloita elämästä.... Ihmiset joskus heittää hyvää tarkoittaen hassuja kommentteja, kuten, kun asiasta juttelin yhden hyvän ystäväni kanssa, hän ehdotti, että mitä jos hautaat sen työhuone-ajatuksen? Vastasin, että voin sitten samalla itse hypätä sinne hautaan (!) - se on ollut mun unelma ja toive nyt jo monta vuotta! Miksei se voi toteutua? Tiedän, ettei hän toki sillä mitään pahaa tarkoittanut, enempi se oli asian avaamista ja erilaisen ratkaisun etsimistä. Mutta kun sen myötä saisi niin monta unelma toteutettua.

Ja kaikista eniten nyppii oikeestaan se, että mulla on kaikki työkalut, mä periaatteessa tiedän mitä mun pitää tehdä, miten manifestoida, miten uskoa, miten luottaa, miten kuunnella syvintä olemustaan, korkeitan tietoisuutta tai sydäntään - ihan sama: ja silti mä olen voimaton just nyt. Ehkä se on sitä, että suutarin lapsella ei ole kenkiä. Vaikka uskomushan sekin vain on. Tosiasiassa mulla ei ole nyt voimaa tohon kaikkeen. Ja se tekee vielä surullisemmaksi. Voimattomaksi.

En ole tänne myöskään kirjoittanut juurikaan (miksi mä ton sanan kirjoitin, kun inhoon sitä?) ehkä joskus avaan auki jotain asioita, mutta sanottakoon, että viime vuosi oli muutenkin aika raskas, menetin vuoden sisään viisi ihmistä - eli siis en vain niin, että kaveri jätttää jostain omasta syystään. Vaan Kuolemalle. Sille, jonka kanssa ei neuvotella ja jota vastaan ei pullikoida. Joskus synkimpänä hetkenä miettii, että vois mutkin hakea täältä pois kuleksimasta - no, ei oikeesti. Kuka mun lapsista huolehtisi? Varsinkin pienemmästä? Ei kukaan. Ja mä kuitenkin rakastan elämää. Se on vaan laittanut ihan hemmetisti hanttiin viime vuosina. Eikä ihmisen ole hyvä olla yksin kokoajan, kun ei ole oikeen ketään kenen kanssa jakaa asioita, arjen askareita, ajatuksia. Onhan mulla toki muutama ihana ystävä, joista olen tosi kiitollinen ja joiden kanssa jutellaan asioita puolin ja toisin, mutta silti. Ei ystäviäkään viitsi kaikella kuormittaa. Itse se on selvittävä.

Sanotaan vaikka nyt, että kohta on mennyt varmaan nelisen vuotta siihen, että mä oon pakannut ja purkanut, muuttanut ja toivonut. Enkä vieläkään löytänyt sitä kotia, jossa olisi mahdollisuus siihen työhuoneeseen ja muuten olisi koulumatkan päässä ym. Tai olen, mutta se meni mönkään ja jälleen kerran on kaikki kamat pakattu, eikä ole kotia mihin muuttaa. Ei siis ylennä mieltä. Jostain se jaksaminen on taas kaivettava. Ja kaivanhan mä. Tää on vaan hetki, kun putoan syvälle. Aina mä sieltä olen ylös päässyt. Mä olen kissa, joka putoaa aina jaloilleen. Tai niinkuin muin äiti mua haukkui - juuri niin, se ei ollut tarkoitettu positiivisena kommenttina; "sä oot tommonen leijonaemo, joka suojelee poikasiaan". (Tosin - kuka niitä suojelisi, jos en minä ja mitä pahaa siinä on? Mä en vieläkään tajua.) Eli on kuitenkin taas jaksettava. Pitää olla reipas, pitää jaksaa tehdä ruokaa, tiskata. Käydä kävelemässä, että läskit lähtee, vaikkei yhtään huvita eikä olis aikaa juoksennella tuolla liukkaille keleillä pitkin pihoja posket umpijäässä, mutta mentävä on.

Mun täytyy vaan pitää tää paketti kasassa. Koska kukaan muukaan ei sitä tee. Niin se vaan menee. Enkä mä tiedä miksi mä tänne avaudun, jos kukaan ei kommentoi tai lue? Olisi kiva, jos tämä edes lohduttaisi jotain toista - antaisi toivoa, koska toivoa aina on. Huominen voi olla taas ihan mielettömän ihana ja upea ja tuoda ratkaisun kaikkeen. Siihen pitää vaan jaksaa uskoa!

Joten antaa palaa, kertokaa omia juttujanne, tuntemuksianne. Olisi äärettömän kiva kuulla. Kiitos! 

Nyt mä pyyhin kyyneleet, meen keitttämään aamuteetä ja ryhdyn päivän askareisiin.