Tänään on kansainvälinen yksinhuoltajapäivä.
Ihan hienoa, tosin mulla se on ihan arkipäivää, tarvitse liputtaa sen takia. Miten sen näkee jokapäiväisessä elämässään? Sen tuntee nahoissaan. Kukaan ei tuo sulle jääkaappiin ruokaa eikä maksa sun laskuja. Kukaan ei kysele miten sun päivä on mennyt tai miten jakselet. Se on vaan jaksettava ilman sitä. Yksinhuoltajuuden kanssa on vaan oppinut elämään. Oppinut lutvimaan elämänsä. Tekemään kaikki suuretkin ratkaisut yksin. Kaikki päätökset. Raskaatkin. Itse kannat vastuun kaikesta - jos jokin asia mättää voin katsoa peiliin ja miettiä mikä meni mönkään. Ja tehdä se paremmin ensi kerralla.
Yksinhuoltajuus - varsinkin mulla, kun yksinhuoltajuus on totaalista eli käytännössä miltei ilman tukiverkostoa - on muokannut mua myös tosi paljon. Mun on pitänyt tehdä ratkaisuja elämässä, joita en ehkä muuten olisi tehnyt. Erilaisia valintoja. Tämä on myös opettanut paljon kärsivällisyyttä, hiljaisuutta, rauhaa. Olen äärettömän onnellinen, että olen saanut opettaa niin monta erilaista asiaa eteenpäin eli kaikenlaista leipomisesta tapettien irrotukseen, koska kun joku asia pitää tehdä se tehdään eikä ensin viedä lapsia tai lasta hoitoon ja sitten vaan meidän kombo on tässä ja asioita tehdään paljon yhdessä. Toki huomaan senkin, että koska olen tottunut tekemään paljon ja kokoajan jotain, mä myös passaan ihan liikaa, mikä ei ole hyvä asia välttämättä ollenkaan.
Silti olen onnellinen yhdessä vietetyistä rauhallisista hetkistä. Kun tietää, että on yksin vastuussa eikä kukaan auta sitä ensi-itkujen jälkeen pikkuhiljaa vaan oppi elämään sen asian kanssa, organisoimaan asiat niin, että ne toimii, ottamaan lapsen mukaan siihen päivittäiseen, koska kotiinkaan et voi jättää, jos vaikka kaupassa pitää käydä. Ja mikä ehkä tärkeintä: siinä on opittu puhumaan paljon asioista. Meillä ei huudeta. Asiat ratkastaan juttelemalla ja huumorilla, mistä olen myös ääretttömän iloinen ja onnellinen. Jotenkin sitä on vaan oppinut selviytymään. Ei ole ollut vaihtoehtoa, koska ei ole mahdollisuutta edes vaipua.... tää on itseasiassa niin iso juttu, että voisin ehkä kirjottaa siitä toisen kerran...
Huomasin tänään netissä jonkun artikkelin aiheesta yksinhuoltajuus, missä viljeltiin jotain kliseisiä lauseita siitä, miten voit nyt taputtaa itseäsi selkään, olet sen ansainnut ja että muistathan pitää lepotauon ja pitää hengähdystaukoja ihan vain itsellesi. No, jep. Entä, jos ei ole ollut ketään, joka antaa sen hengähdystauon? Miten se pidetään - saunassa yksin hetki höyryssä istumalla savea hiuksissa ja tervaa elmukelmulla kropassa? Se elämä on vain rakennettava siihen ympärille. (ei sen elmukelmun).
Olen silti rakastanut jokaista ihanaa, rauhallista iltaa, kun aikoinaan sain sen pienen suloisen lapsukaisen ottaa illalla syliin ja keinuttaa uneen. Musta oli ihanaa keksiä omasta päästäni lauluja (voi vitsi kun niitä olisikin joku ottanut nauhalle!) tai satuja silloin vielä, kun lapsi oli sylissä . Tosin luin varmaan vielä yli 10-vuotiaallekin satuja. Ihana yhteinen hetki illalla - sadut vaihtui vähän järeämpiin lukemisiin, mutta aina ihana hetki vietttää yhdessä ja jutella vielä ennen nukkumaan menoa. Kauniita unia rakas lapseni. En niitä hetkiä antaisi pois. Mä en olisi mitään ilman mun lapsia. Mun yksi elämäntehtävä on kasvattaa juuri nämä lapset, pitää huolta ja suojella. Ja sen mä aion tehdä.
Olisiko ollut ihanaa, jos sillä aikaa joku olisi laittanut iltateen valmiiksi ja sanonut joskus mulle kauniin sanan? Olisi. Mutta koska sitä ei kukaan tehnyt, mä opettelin sen itse, Kannustamaan itseäni, ajattelemaan positiivisia iloisia asioita joskus murheidenkin keskellä. Sitä on oppinut kaivamaan sen huomiseen jaksamisen ilon jostain syvältäkin ja ei ole ollut vaihtoehtoa, kuin luottaa siihen, että aurinko vielä paistaa ja että asioilla on tarkoitus järjestyä. Joskus on ollut ihmisarvo hukassa, mutta aina se on löytynyt. Onneksi en ole kauaa murehtivaa tyyppiä.
Työurat sain kyllä unohtaa. Olisin tietenkin voinut lapseni laittaa vaikka ilta- tai yötarhaan, mutta musta ei vaan ollut siihen. Yksinhuoltajuus määritteli aika pitkälle sen mitä töitä oli mahdollista jatkaa tai hakea. Ja ne kesät. Huh. Sitä ei kukaan oikeen koskaan ole tajunnut. Olin jossain vaiheessa niin lopen kyllästynyt siihen, miten samat ihmiset, jotka miettivät miten saavat lapselleen koulun jälkeen iltapäivähoidon, etteivät joudu olemaan kahta-kolmea tuntia yksin kotona pari päivää viikossa olivat ensimmäisenä neuvomassa, että "kyllä se pärjää!" ja "sun pitää nyt vaan jättää se lapsi kotiin, niin ne muutkin tekee".
Äh - ai ketkä muut? Ai niin - nekö, joilla on mummit ja vaarit hoitamassa mummolassa viikonloppuja ja hakemassa tarhasta, jos töissä menee myöhään? Vai nekö, jotka soittaa exälle, että sun pitää nyt hoitaa, kun mulla on sitä ja tätä tai nekö, jotka hoitaa kummin tai kaiman paikalle lasta hoitamaan ja ruokaa laittamaan? Mun olisi pitänyt hakea kokopäivätöitä ja jättää vaikka 5- tai 6-vuotias tarhaikäinen koko heinäkuuksi yksin kotiin kahdeksan-yhdeksän tuntia päivässä, kun tarhatädit oli lomalla. Luulenpa, että olisi ollut joku lasu (enkä nyt tarkoita viikonloppua) oven takana aika äkkiä. Eikä se tilanne helpottunut, kun koulut alkoi ja oli se yli 2 kk kesäloma. Edelleen lapsi oli vasta seitsemän - kahdeksan - yhdeksän... Eli aika pieni olemaan yksin koko kesän. Se vaati joustoa ja asioiden uudelleen järjestelyä. Oppi tulemaan toimeen vähemmällä.
Eli mun työura on jäänyt toiseksi. Ja kyllä, Voin myöntää, että se on joskus harmittanut. Tiedän, että jos olisi elämä mennyt toisella tavalla - olisin valinnut paremman miehen tai olisi ollut tukea muista - olisin tehnyt arvostettua hyvää uraa ja tienaisin hyvin tällä hetkellä. Sen sijaan elämä vei toiseen suuntaan - ei välttämättä huonompaan, koska opin erilaisia asioita elämässä. Eikä myötätunto ja nöyryys tai pienestä iloitseminen ole niistä vähäisempiä. Sitä on vain kiitollinen monesta asiasta.
Eikä mun ainakaan tarvitse tapella kenenkään kanssa. Vaikka eipä silti, kyllä mä mielelläni olisin seurustellutkin tässä välissä. Se on vain aika mahdoton yhtälö toteuttaa, jos vapaailtoja on ollut ehkä kerran kahdessa kuussa, jos silloinkaan. Tapaan jonkun mukavan miehen - hän haluaa tavata uudestaan: lähdetkö leffaan ens viikolla? Öö, en voi. No, entä syömään? Käydäänkö teatterissa viikon päästä? Tallinnan reissulla? Kylpylässä? Aika monesta olen joutunut kieltäytymään. Ei siinä suhdetta rakenneta, koska mä en kotiin raahaa ihan ketä vaan. Enkä tosta vaan. Ja sitten, jos johonkuhun vaikka ihastuu tai tykästyy ja viihtyy niin mielellään sitä ne vapaat sen ihmisen kanssa viettää - vaikka kolikon toisella puolella on se, että jos ei se suhde koskaan etene ei tule muitakaan mahdollisia, koska muut ovet pysyvät samalla kiinni. Eli joutuu tarkkaan mietttimään kenen kanssa viettää ne vähät vapaat hetken. Onpahan oppinut nauttimaan hetkestä, kuitenkin.
Ja jos jokin asia ärsyttää niin se, että olen edelleen aika huono pyytämään apua. Sitä on vaan pitänyt oppia tekemään itse asiat. Ehkä siksi mua naurattaa aina kaupassa, kun jengi ei osaa edes ruokaa ostaa ilman, että pitää siipalle soittaa ja kysyä mitä leipää ostetaan? Taivas (!) - mikä katastrofi siitä syntyykään, jos tuo väärää? Leipokaa yhdessä! Eli kun vaikka nyt tarvitsisin kotona remonttiapua, joudun odottelemaan kuukausitolkulla, että jos sattuu johonkin kalenteriin mahtumaan, ja saan olla onnellinen, jos sitä apua joku edes tarjoo. Ei ole ketään ketä voisi ns velvoittaa tulemaan. Koska jos jaat ruokapöytäkeskustelut ja sängyn - voi oletttaa, että haluaa yhdessä tehdä muutakin. Niinpä olen huomannut, ettei tarvitse, kuin vinkata, että olisi jotain hommia kuin useimmat tutut katoaa johonkin sumuun. Tosin olen kyllä apuakin välillä saanut ja olen kaikesta siitä aina ihan älyttömän kiitollinen. Ja miten kiva olisi tehdä yhdessä asioita. Kun on tarpeeksi itsekseen, sitä osaa kummasti arvostaa niitä pieniäkin yhdessä vietettyjä hetkiä.
Toinen juttu mitä oon tässä matkan varrella huomannu on se, että mut on poistettu kokonaan avec - listoilta. Ei pyydetä enää kaverien juhliin tai ettäkö vaikka johonkin maalausprojektiin tulisikin joku kaveri miesystävänsä kanssa? Ei todellakaan. Mut olisi helppo pyytää, kun tuskin edes pääsisin. Jäsi edes kiva tunne, että pyydettiin. Nyt sen tekee vain ne kenties naimisissa tai huonossa suhteessa olevat miehet, jotka haluaisi, että toisin vähän iloa ja hauskuutta heidän tylsään elämäänsä, enkä oikeastaan halua edes sekaantua sellaisiin. Kuka sitä muutenkaan haluaisi miestä, jonka sydän on jossain muualla? Mutta ei mua enää pyydetä mihinkään. Koska mä olen se femme fatale. Katala viettteliljätär, joka syön suihini kaikki miehet. Varsinkin ne kaverien miehet! Varokaa vaan!
Se on muuten ihan hemmetin surullista. Ja tämä ei ole kuvitelmaa - näin on käynyt. Ei siis niin, että olisin suupielistä sylkenyt kyynerpään kappaleita (saatikka kynsiä) vaan, että kun olen jutellut jossain juhlissa jonkun naisen miehen kanssa on niille tullut hirvee perheriita. Tsiisus! Minkäs sille voi, jos on älykäs ja hauska ja hyvää seuraa! :) hehe. Ja omaa hemmetin hyvän itsetunnonkin vielä kaiken lisäksi. Kaipa mua sitten sietääkin varoa.
Mutta summa summarum. On tää yksinhuoltajana aikamoista tasapainottelua, vaikka olen siihen jo tottunut ja toisaalta nautin suunnattomasti tästä ihanasta tasapainosta mikä muuten elämässä vallitsee.
Ei se silti sitä poista, etteikö se olisi silti kiva, jos olisi se ihana mies, mun oma rakas, jonka kanssa viettää aikaa ja käydä matkustelemassa - vaikka sitten lapsen kanssa- ja joka tulisi omasta halusta ilman eri käskytyksiä auttamaan mua millon ikinä tarvitsisi.
Sitä odotellessa jatkuu yksinhuoltajan joskus yksinäisetkin illat. Vaikka enhän mä yksin ole. Silti sitä voi joskus olla yksinäinen - kaivata aikuisen seuraa.
Olisi kiva kuulla mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herättti?
