Leipomuksia - ja joulukuusi

Tänä vuonna onnistuin siinä. En ole liiemmin stressannut joulua. En ole yksinkertaisesti jaksanut. Joulun ilo katosi valitettavasti muutamaksi vuodeksi erään ikävän välikohtauksen, josta jäi pitkäksi aikaa tosi paha mieli kaikille, takia, mutta se on jo mennyttä aikaa. Joulumieli oli vain kaivettava jostain esille. Ehkä parhaiten se tulee leipomalla joululeipomuksia ja kynttilöitä poltellessa; pidän enemmän joulurauhasta kuin joulustressistä. En ole rynninyt hulluna kaupoissa lahjoja ostelemass - en perusta siitä niinkään ja mielummin antaisinkin jotain mitä ei rahalla saa. Toki pari lahjaa on ja jopa itselleni ostin jotain tarpeellista ja laitoin pakettiin. Tuo on perua aiemmilta vuosilta; pitihän minunkin saada jotain, muutenhan en olisi ollut kiltti, jos äiti ei saa mitään jouluna - eihän se nyt käy. Ja mähän olen kiltti ympäri vuoden ;) - ja on mun lapsetkin toki. Rakastan kumpaakin ihan yli kaiken.

Nyt olen leiponut pariinkin otteeseen taatelikakkua - meidän perheen joulusuosikkia - tosin ne on kaikki menneet parempiin suihin ja viety muualle. Kohta menee uuniin joulun herkutteluun jäävä taatelikakku. En muuten ole niitä munia käyttänyt leivonnassa enää aikoihin - taatalikakkukaan ei niitä kaivannut. Tilalle tuli pari lusikallista omenahilloa, joka soseuttaa ja kiinteyttää - tosin enemmän se ehkä tuo makua. Olen huomannut tässä, että kananmunien käyttö leivonnassa on aikalailla turhaa - tosin pitäähän niillekin jotain käyttöä keksiä, kun niitä tipuista tehtaillaan kärrykaupalla ja rahaahan se tuo tuottajille. Mutta ei niitä leivonnassa tarvita.

Leivoin myös leipää, josta tälläkertaa tulee vaaleanpunaista! Käytin nimittäin punajuuren lientä taikinan liemenä - saa nähdä miltä se maistuu...

Hyvältä se maistui - tosi väri katosi jonnekin uunin höyryihin, eli menee varmasti kaupaksi lapsellekin, kun ei näytä niin oudolta.

En tiedä miksei sitä osaa koskaan lopettaa ajoissa - ehkä sitten vain pidän ruoanlaitosta ja leipomisesta? Nyt on nimittäin vielä uunissa muhimassa punajuurihernemureke. Ah mitkä ihanat tuoksut siitä lähteekään - laitan ehkä myöhemmin ohjeen, jos sitä kaipailette?

Joulukuusi on meillä perinteisesti koristeltu vasta jouluaattoaamuna. Nyt se oli tarkoitus tänään jo koristella ja sitten muistin, ettei meillä enää olekaan sitä jo 15 vuotta palvellutta tuuheaa muovikuusta, joka katosi toissavuonna. Annoin sen muuton yhteydessä toiselle henkilölle hetkeksi säilöttäväksi ja se oli jotenkin onnistuttu heitttämään pois. Nyyh. Tilalle ostamani on ihan onneton - kävin tänään vielä uudestaan kaiken leipomisen keskellä ostamassa parempaa vain todetakseni, ettei niitä enää ole. Siinä kadonneessa kuusessa oli oksia tosi tiuhaan rungon ympärillä ja jokainen alkoi ihan sieltä tyvestä - nykyisissä on ehkä 4-5 oksaa siinä pyörimässä ja jokaisessa 20cm tyhjää tilaa ennen niitä muutamia havunhaivenia... No, kai sitä pitää olla tyytyväinen, että joku on.

Siihen se on kuitenkin koristeet laitettava halusin eli en. Joulumieltä! No, ei anneta sen masentaa - tässä kuvassa kuitenkin siitä vanhasta kuuusesta pari kuvaa, koska koristelut jää huomiseen, kun uuni on ollut koko illan kuumana.

Ihanaa joulumieltä kaikille! Aina vouhotetaan siitä yhdessäolosta jouluna, mutta tässä ei kokoonpano paljon muutu, joten yhdessä ollaan niinkuin joka päivä. Kynttilät palaa, tonttusia näkyy istuskelemassa pöydän kulmalla ja ehkä ne jopa vähän vilkuttelee toisilleen, kun katselee muualle. Tai ainakin vinkkaa silmää. Ihana on kuitenkin hiljentyä jouluaattona rakkaiden pariin tietenkin ja iloita lapsen ilosta, kun ainakin yksi tai kaksi mieluista pakettia on odottamassa.

Ja joulu- ja tapaninpäivänä perinteisesti lueskellaan - nautin siitä jo etukäteen; kiireetttömistä hiljaisista nautinnollisista hetkistä. Niitä toivon sinulle myös.

Olisi kiva kuulla miten teidän jouluvalmistelut on sujuneet. Lämmintä joulumieltä! <3 

Asiakaspalvelu ohjelmissa huipussaan

Turhauttaako sua koskaan se, että olet juuri kirjoittamassa jotain luovaa tai tärkeää, ja ykskaks koneelle ilmestyy teksti "päivitetään 20 min. kuluttua!- etkä pysty sitä estämäänkään, koska just sillä hetkellä, kun käyt äkkiä pissalla niin koneessa asuva salainen pimeän agentti sulkee koneesi ja alkaa päivittämään.... voivoivoi. Siinä sitten odottelet ja toivot, että kesken jäänyt teksti löytyy vielä.

Olen siksi miettinyt viime aikoina ankarasti, josko uskaltautuisin hankikimaan mac-laitteen, jollaista en ole koskaan omistanut enkä sen sielunelämästä mitään tiedä. Ei ole montaa vuotta siitä (vai onko) kun laitteen ostaessasi oli itsestään selvää, että se sisältää ohjelman, jotta laite toimii. Vähän niinkuin autoa ostaessasikin tiedät ihan satavarmasti, että renkaat sisältyy kauppaan eikä niitä riisuta ulosajon jälkeen autosta. Mutta kauppa se on mikä kannattaa - mitä sitä ilmaiseksi, kun siitä voi veloittaa ja tuotteistaa. Eli olemme jo tottuneet - ja hiljaa mukisematta suomalaiseen tyyliin - hyväksyneet sen, että ostaessasi uuden tietokoneen pitää siihen erikseen tietenkin ostaa vielä ohjelma. Ja senkin vain tietyksi ajaksi kerrallaan eli joudut aina maksamaan uudestaan ja uudestaan, jotta edes (!) jo tekemäsi asiakirjat toimivat ja pystyt niitä muokkaamaan.

En tiedä, miksei joku kuluttaja-asiamies ole tähän puuttunut: asiakirjathan ovat kuitenkin sinun omaisuuttasi, eikö, olet ne itse luonut, kirjoittanut, suunnitellut - ja silti, jos et kiltisti maksa toistuvia päivityssummia et voi enää käsitellä edes jo aiemmin tehtyjä - jolloin siis sinulla oli se päivitetty ja maksettu versio käytössäsi. Aika absurdia, eikö?

No, asia tuli pari kuukautta sitten ajankohtaiseksi, kun tosiaan jouduin taas tuon päivityshyökkäyksen kohteeksi ja aiempi ostos loppui yllättäen. Etsin netistä epätoivoisesti ratkaisua ja jouduin ostamaan ensi tilassa 7€/kk maksavan koodin, joka automaattisesti uusiutuu tietenkin joka kuukausi ja veloittaa summan tililtä - eli siis 84€/v - esim. kolmen vuoden sisään se tekisi 252€. Siis laitteen lisäksi.

Nyt kun liikkeessä oli erittäin edullinen tarjous 1 vuoden ohjelmasta, ostin sen. Otin yhteyttä chatilla microsoftiin kysyäkseni milloin nykyinen 1 kk lasku päättyy ja haluavani päättää sen siihen välittömästi. Voisivatko he lopettaa sen niin, ettei tule päällekkäisyyksiä. Helpommin sanottu kuin tehty.

Keskusteli meni jotakuinkin tähän tapaan:

T: täällä on office tilaus haluatko että peruutan sen
minä: mulla on se uusi koodi - miten se toimii - jos sen syötän niin jääkö tuo kuinka kauan voimaan eli mihin asti on voimassa? Miten saan sen niin, etten maksa tuplasti ajasta?
T: jos katkaisen tämän tilauksen nyt niin sitä ei voi käyttää sen jälkeen enään
minä: no, sitä en nyt pyytänyt, Kuinka kauan se nykyinen on voimassa - tietenkin pidän sen niin kauan kuin olen sen maksanutkin, eikö?
T. Voin tehdä myös niin että tuo tilaus katkeaa 19.9.
minä. silloinko se nykyinen päätyy?
T. Kyllä
minä: ja jos syötän sitä ennen uuden, meneekö se päällekkäin vai laskeeko se sieltä lopusta ajan lisäksi`?
T: voit syöttää sen uuden silloin 19.9
minä: aivan. eli laitatko sen päättymän 19.9. ok?
T. Joo, tehdään näin.


No, näin ei tehty. Sovimme siis, että hän päättää nykyisen sopimuksen 19.9 saakka ja laitan sitten sen uuden koodin, kun ehdin. En käsitä miksi minun piti rautalangasta vääntää asioita, jotka hänen olisi pitänyt asiantuntijana tietää. Sitten sain kuitenkin ihan normaalilaskun alkaen 19.9.-19.10. sähköpostiin - eli sitä ei oltukaan irtisanottu, vaikka niin juuri sovittiin!

Takaisin nettiin, Jätin soittopyynnön, kellonaikoineen, jolloin soittavat, ma klo 14.30. Jätin pari asiaa hoitamatta, koska odotin soittoa. Sitä ei koskaan tullut. Koko viikkona. Siinä välissä kävin itse etsimässä asetuksista omat tiedot ja poistin Office ohjelman laskutuksen päättyväksi heti kun mahdollista. Aloin sitten asentamaan koneelle uutta ostettua tuotekoodia - ja kas, se ilmoitti ohjelmavirheestä ja laite piti sulkea ja avata ja.... sen jälkeen se ilmoitti, että koodi jo käytetty ja.... Lopulta ähellyksen jälkeen sain koodin ajettua sisään.

laitoin uudestaan viestiä netin kautta. Jätin soittopyynnön, jono, 3 min. kuluttua soittavat. Ketään ei soittanut pariin tuntin, joten etsin chatin. Se meni taas mielenkiintoiseksi. Huoh.

Kirjoitin chatiin, että olette laskuttaneet ja velottaneet tililtä suoraan vaikka tämä piti teidän toimesta päättää. Nyt olette siis veloittaneet 1 kk ylimääräistä, voisitteko hyvittää sen? Sain vastauksen:

RH: Teitä ei periaatteessa ole veloitettu ylimääräistä, kun katsoessani tiliänne olette aktivoineet uuden vuoden office tilauksen syyskuun 22 päivä 2018, ja tilauksenne vanhenee 17. Lokakuuta 2019. Eli olette siis maksaneet siitä kuukaudesta, mutta se on lisätty teidän tilausaikaanne. 


Mitään ei ole lisätty yhtään mihinkään. Tässä kohtaa pyysin saada keskustella esimiehen kanssa. Ilmoitin, että saan kyllä ihan itse päättää milloin syötän ostamani koodin koneelle. Se ei ole riippuvainen siitä mitä aiemmin sovittu päättymispäiväksi. En siis tietenkään maksa lokakuuta tuplasti! Ihmettelin kun ei mitään anteeksipyyntöä tai edes pahoittelua tule missään muodossa.

Minun piti siis myös etsiä heille tuo aiempi keskustelu, jonka onneksi olin tallettanut sähköpostiin lähetettäväksi, muttei sitä tuntunut löytyvän saapuneista, koska microsoftilla on niin älyttömän monta sähköpostiosoitetta. Löysin heti seitsemän nopealla haulla, ja lopulta oikean.

Chat-asiantuntija ilmoitti sitten palauttaneensa rahat tilille. Siis sen 7€. Kirjotin, että kiitos, tässäkö kaikki? Tästä kaikesta monen tunnin säätämisestä, teille chattailystä, soittopyyntöjen lähettämisestä, olemattomien soittojen odotuksesta ym - ei edes periaatteessa lisätty yhtään kuukautta veloituksetta ostamani perään, ei mitään. Puhumattakaan anteeksipyynnöstä. Totesi sen, että oli selkeästi virhe heidän osaltaan ja rahat palautettu. Thats it.
Sen jälkeen hän ilmoitti:

R H: Teidän 7 euroa on palautettu, ja teille jäi ilmainen kuukausi officea. Sen enempää en pysty tässä tapauksessa tekemään.
minä: Mikä ihmeen ilmainen kuukausi? Olen maksanut sen ajan eli se oli vain tuplana.
R H: Ettehän ole, koska palautin rahat juuri siitä
R H: Silloin se on ilmainen

Tässä kohtaa en enää tiennyt pitäisikö alkaa itkemään vai nauramaan.  Kysyinkin ikävästi onko teillä rautalankaa? Miten voit puhua ilmaisesta, kun maksettu kauteni loppui 19.9, ja vaikka lupasitte sen päättää, tein sen itse eli hyvititte vain sen minkä olitte virheellisesti laskuttaneet. Kirjoitin hänelle myös mieleen tulleen ajatuksen, että jos ostat kaupasta housut ja palautat ne - saitko ne siis ilmaiseksi? Samalla pyysin esimiehen nimeä, kiitos.

R H: Tuolla teidän vertauskuvallanne jos menet kauppaan, ja ostat housut, menet palauttamaan niitä, saat rahat takaisin, mutta myös pidät housut. Silloin ne ovat ilmaiset housut.

Pyysin esimiehen nimeä, että loppuu tämä farssi. Alkoi käydä jo ihan naurettavaksi. Ja siis mä keskustelin ihan vakavasti otettavan tietääkseni aika lailla suomen johtavan ohjelmia myyvän tyypin kanssa ja ollaan tällä tasolla. Hän vastasi lopulta, ettei voi antaa esimiehensä nimeä, mutta voi jättää soittopyynnön, jos annan numeroni. Numeroni oli tietenkin jo heidän rekisterissään. Mietin, haluanko jäädä odottamaan jälleen kerran jotain soittoa, jota - jos vanhat merkit paikkansa pitävät - ei koskaan edes tule? Annoin numeroni. Hän ilmoitti, että tämä firman käytäntö. Kysyin milloin tämä salainen esimies soittaa, jotta tiedän päivystää? 48 h kuluessa kuulemma.  Totesin siihe, että nyt on perjantai iltapäivä - tuskin soittelee mulle yötämyöten tai sunnuntaina, että aina vaan asiakaspalvelu paranee... Hän pahoitteli, ettei ajatellut (?) ja sovimme soittoajaksi ti - ke aikana. Tai hän ilmoitti, että esimies "yrittää" soittaa, johon totesin, ettei tarvitse yrittää mitään, senkun soittaa.

Kuitenkin vielä perjantaina viiden aikaan puhelin soi, siellä oli joku intunaatiosta päätellen thaimaalainen nainen, joka sanoi muutaman sanan jotain, että microsoftista soittaa ja muusta en saanut edes selvää, tuntui tulevan kaukaa ja hälinää - joten totesin, etten ala uudestaan tätä asiaa vatvomaan englanniksi jollekin, joka selkeästi puhui huonoa englantia ja vaikutti paikalliselta call centerin soittajalta. Seuraavalla viikolla ei kukaan soittanut - nyt on jo perjantai siis - ja huomasin myöhemmin, että sähköpostiin oli ilmestynyt - taas eri meiliosoitteella - viesti:

R H Sain viestin esimieheltäni, ja hänen vastauksensa oli, että puhelua ei voida soittaa, koska esimieheni ei puhu suomea. Pahoittelut vaivasta.

Eli se siitä. Täytyy sanoa, ettei asiakaspalvelu ollut nyt  ihan huipussaan. Helppo ainakin nyt tehdä päätös seuraavan laitteen osalta.

Taidankin sitten suunnata housukauppaan: jos kokeilisi tuota tekniikkaa: ostan farkut, palautan ne ja saan rahat takaisin - ja silti voin viedä farkut kotiini. Ei huono!

Onko sulle käynyt jotain vastaavaa säätämistä? Vai vain hyviä asiakaspalvelukokemuksia? Olisi kiva kuulla niistä! Kiitos!

Parkkipirkko, reipas kaduntallaaja

Ilmeisesti kaupungilla on provisioon perustuva palkkaus pysäköintivirheisiin. Olen kohta jo hysterian partaalla tässä kaupungissa, kun ei tiedä mihin uskaltaa autonsa jättää. Julkinen liikenne ei oikein toimi ja on järkyttävän kallis ja joustamaton, joten auto oli ainut vaihtoehto liikkumiseen.
Puolen vuoden sisään olen saanut jo 3 sakot enkä Espoossa ja Helsingissä asuessa 10 vuoden aikana saanut ensimmäistäkään sakkoa. Missä siis vika? Mitä voisi tehdä boikotoidakseen tätä villinä vaeltavaa parkkipirkkoarmeijaa? Jos jättää auton kadulle maksulliseen parkkiin ja maksaa sen viereiseen pömpeliin, se onkin väärän firman ja sakot tulee! Kuluttajan täytyy siis tietää kuka hallinnoi mitäkin kadunosuutta... apua. Siksi koitan välttää niitä paikkoja ja olen etsinyt 2 h toimivia kiekkopaikkoja - huonolla menestyksellä tosin...

Ensimmäinen sakko tuli, kun jätin tunniksi auton lumisen tien reunaan. Ensimmäiseksi jonossa, jonka sivusta lähti pieni n 200 m pätkä tietä kerrostalon pihalle - ei siis päättyvä tie, muttei varsinaisesti mikään vilkkaasti liikennöity ajoväyläkään. Tähän kyllä pätee hyvin se vitsi, ettei sieltä eilenkään tullut ketään koska tie oli hädin tuskin aurattu auki. Peruutin niin pitkälle kuin tiessä olevat muhkurat (kaikki muistaa viime talven, kun lunta satoi ja suli vuoronperään) antoivat periksi ilman, että renkaat olisivat hajonneet, kun olisin voinut pudota monttuun. Ei ollut mittanauhaa, mutta silmämääräisesti reilusti 4 m. jäi matkaa ennen sitä pihatietä. Jätin kiekon, 2h aikaa. Kun saavuin paikalle 40 min. kuluttua - oli lepattava lappu etulasissa! Syy: olivat mitanneet mittanauhalle ja saaneet 3,81cm - aika tarkkaa touhua, vaikkei tienrajaa edes lumipenkasta erottanut. Reklamoin asiasta; selitin, ettei tilaa ollut muualla/enempi ja että olisiko kaupunki maksanut, jos rengas olisi hajonnut? Ihan sama mitä selität, ei kiinnosta. Sakko on ja pysyy. 50€ kaupungin ammottavaan kassaan, kii-toos!

Nyt pari viikkoa sitten jouduin kouluasioissa koulupsykologin keskusteluun lapsen kanssa. Koulussa kiusataan ja syrjitään ja sen sijaan, että asialle tehtäisiin jotain ja varsinkin niille, jotka ovat ilkeitä - on aina helpompi pyytä se kiusattu keskusteluun. Olin jo ilmoittanut, etten jaksa näitä enää, että menkööt sitten tämä - ja keskustelu piti käydä vain siksi, ettei koulu viitsi sisäisesti jakaa tietoa vaan helpompi juoksuttaa lasta kertomaan jokaiselle viranomaiselle kyllästymiseen saakka, jotta "kuulevat sen itse". Argh. Olin siis lievästi jo ärsyyntynyt sieltä lähtiessä. Mikään ei muuttunut, mitään uutta ei tullut, mitään ratkaisua ei edes ehdotettu.

Koska olin myöhässä, ajoin 2 h kiekkopaikalle ja asian piti olla ok. Merkkasin puhelimeen ajan - laitan aina muistutuksen parkkiajasta, vinkkinä - jostain syystä tunnin päästä. Joudun juoksujalkaa menemään, vaikka jalat kipeet, etten vaan saa sakkoa! Ajattelin, että pitää olla vielä tunti ainakin tässä - joten siirrän kiekkoa eteenpäin - pöljä! - vaikka vielä olisi ollut se toinenkin tunti aikaa! Koska ajatukset oli jossain muualla sen haistahome-keskustelun jälkeen niin ajatukset sekosi ja jäin vielä en kiekon kanssa siihen laskemaan, että hetkinen mites tää nyt menikään.... (joku koitti päässä muistuttaa, mutten kuunnellut...).

Kun palasin autolle reilun tunnin päästä - oli siinä tietenkin taas sakko! Ja syy: P-kiekon käyttövirhe! Eli kun olin autolla 11.34 - vaikka siis aikaa olisi ollut vielä 12.30 saakka - menin kiekkoa säätämään ja laitoin siihen ajatuksissani sen ajan, milloin palaan takaisin! Eli olisi tietenkin pitänyt laittaa se 11.30 (tai ei ollenkaan, koska aikaa oli!) sen sijaan, että onneton laitoin 13.30. Ja parkkipirkot olivat kulman takana, niinkuin aina, vaanimassa ja lätkäsivät lapun mulle kello 11.37. Ihan kestämätöntä, ihan kestämätöntä! Meinasin itkuun pillahtaa, kun sen lipareen siinä näin. Ihan tarpeeksi muutenkin rahanmenoa, hädin tuskin varaa ostaa edes bensaa (eikä olekaan) niin kaikista vähiten näitä tikettejä!

Tein tietenkin siitäkin reklamaation. Selitin, miten aikaa oikeasti olisi vielä ollut jäljellä alunperinkin, jos en olisi mennyt säätämään kesken kaiken; todisteena psyk.käynnin kellonaika, joka todistettavissa helposti wilmasta  sekä siitä seurannut inhimillinen erehdys! Siis laivat ajaa karille, tankkerit vuotaa miljoonia litroja mömmöä mereen tai junat ajaa väärää kiskoa pitkin, kun kyseessä inhimillinen erehdys. Ja sitä ymmärretään, voivoi, kun oli väsynyt kuski tai muuta. Mutta parkkipirkko, se reipas kaduntallaaja. Hän on aina oikeassa. Ei inhimillisyyttä. Ei turhia todistuksia. Sakko maksuun vaan. Ihan sama, vaikka oltais viikko kaurapuurolla, pääasia, että kaupungin parkkipirkot on tehokkaita ja kassaan on jatkuva virta sakkoja surkeilta kansalaisilta, jotka menneet halpaan. Eikä kyse loppupeleissä ole siitä rahasta, rahaa se vaan on - periaatteessa, mutta nimenomaan se. Periaate. En pidä siitä, että ei ole oikeutta edes puolustauta tai tässä tapauksessa alunperin aikaa olisi ollut vielä tunti jäljellä - ja silti sain sakot ja vaikka sen olisin voinut todistaa, pah, ei kiinnosta. En pidä tavasta millä tässä ihmisiä kohdellaan, käytetään hyväksi oikeudellista asemaa.

Ja mikä eniten tässä kaikessa ottaa pattiin on se, että oikeasti tuo reklamaatio on ihan silmälumetta vain. Eihän sillä ole yhtään mitään virkaa! Eihän kansalaisella ole käytännössä mitään oikeutta eikä järkeä valittaa - sitä jää virkamiesten tunnottomuuden alle, virkaintoiset viranhaltijat laittavat oikein mielissään vastauksen, jossa aina ja ikuisesti lukee OIKAISUVAATIMUS HYLÄTÄÄN.

Surullisinta on se, ettei kukaan täysjärkinen valitusta tee. Jos haet oikeutta ja uskallat lähettää valituksen liitteessä mainittuun Helsingin Hallintoi-oikeus - osastoon, niin kannattaa lukea se pienellä präntätty siellä lopussa:

"Muutoksenhakijalta peritään hallinto-oikeudessa 250€ oikeudenkäyntimaksu. Oikeudenkäyntimaksua ei kuitenkaan peritä, jos hallinto-oikeus muuttaa valituksenalaista päätöstä muutoksenhakijan eduksi." Eli suomeksi sanottuna: maksat tietenkin kiltisti  sen 50€ sakon sen sijaan, että valitat ja maksat yhteensä 300€ maksuja siitä hyvästä, että olet tuhlannut hallinto-oikeuden aikaa. Olisi kiva tietää kuinka monta sakkoa vuodessa lähetetään hallinto-oikeuden käsiteltäväksi? Tuskin montaakaan. Miten voi olla mahdollista, että meillä on tämmöinen systeemi, joka täysin torpedoi yksittäisen ihmisen mahdollisuuden hakea oikeutta, jos katsoo kärsineensä vääryyttä? Nyt on yksipuolisesti pysäköinninvalvojan nimi paperissa ja hän saa taas sulan hattuunsa ja kermaa kakun päälle. Autoilija jää nuolemaan näppejään, kun ei sakon maksun jälkeen muuta jää.

Mitä olet mieltä sakoista? Oletko sinä saanut ns turhia tai kohtuuttomia sakkoja? Olisi kiva kuulla.

ihania omenia

Ah, olen niin onnellinen omenapuusta omalla pihalla! Ensimmäinen vuosi, kun tästä herkusta pääsee nauttimaan! Olen tehnyt jo muutaman omenapiirakan ja kehittelen kyllä reseptiä erilaiseen omppupiirakkaan, koska jotenkin se perinteinen omenalohko-osasto on jo vähän kuivunut juttu. Laitan sen myöhemmin.

Hillo sen sijaan on kaikkea muuta kuin kuivaa! Aikamoinen homma kyllä oli tehdä reilun litran verran hilloa, mutta uskoisin, että se hupenee pian parempiin suihin. Omenahilloahan voi laittaa vaikka paahtoleivän päälle marmeladina tai itse käytän sitä jatkuvasti kananmunan korvikkeena esimerkiksi pinaattilettutaikinassa.

Mutta se omenahillo. Ah.
Tarvitaan:
puusta pudonneita omenoita muutamia kiloja
tilkka vettä 
hillosokeria
sitruuna
puhtaita lasipurkkeja
ja tietysti hyvää mieltä

Sitä voisi tietysti omenaporalla poistaa siemenkodan, mutta totesin sen kuitenkin aika aikaa vieväksi ja itseasiassa aika raskaaksi, koska se kota pitää vielä niistä teristä saada jollain konstilla työnnettyä ulos ilman, että sormet hajoo - joten ihan töykeästi aloin pyörittelemään omput palasiksi. Tässä joutu sitten kyllä varomaan, ettei kynnet hajoo sekaan...

Aika hyvä kasa näitä tulikin. Olin kyllä aikamoinen hommeli, tosin aika raakalla kädellä leikkelin, jos oli yhtään madonreiän näköstä, niin pois vaan. Tänä vuonna omenia on sen verran paljon tullut, ettei tarvinnut sikäli säästellä. 

Koko hela kattilallinen näitä tulikin. Laitoin pohjalle vähän vettä - en tietysti mitannut sitä, kunhan vähän lorautin - olisikohan mennyt pari desiä? Sen verran, ettei omput pala vaan alkaa porisemaan, mielellän ihan miedolla lämmöllä.

Sattui olemaan sitruunaa niin puristin yhden sitruunanmehut mukaan. Se kirkastaa ja estää omenaa tummumasta niin paljon, käsittääkseni myös vielä purkissakin ollessaan. Mitään myrkkyjä en lisännyt - eli siis säilöntäaineita. Kun omenalohkot oli porissut reilun vartin (en tosin katellut aikaa) niin pistin taas zum-zum - koneen laulamaan, koska mä en tykkää semmosista epämääräisistä omenankuorilönteistä hillossa. Siis kuoria ei olisi tullut mieleenikään poistaa omista omenoista! Ja siinähän ne vitamiinit on juuri kuoren alla. Eli sitten lisäsin hillosokeria, laitoin ensin yhden mukillisen (kaikki tietää mistä mukeista kyse, vaikken kyseisiä kappaleita jonottanut) ja vielä vähän lisää eli ehkä nelisen desiä? Annoin sen vielä hetken muhia kattilalla, ei tarvitse kiehua. 

 

Aika ihanan näköistä ja ah, mikä tuoksu!

Mä tykkään, että lasipurkit on varmasti puhtaita kaikista pikkupöpöistä ennenkuin hilloan, joten laitan aina vielä pestyihin lasipurkkeihin hetkeksi keitettyä vettä. Joskus pentuna aina varoteltiin, että lasi hajoo, jos ei siihen laita vaikka lusikkaa, johon se kuumuus resonoituu, mutten ole viitsinyt eikä yhtään ole hajonnut. Vinkki: kannattaa laittaa uunikintaat käteen, kun kaadat veden pois!

 Tässä sitä nyt sitten on. Muutama purkillinen ihanaa itsetehtyä sitruunalla kirkastettua omenahilloa!

Aiot sitten kaataa hillon suoraan kattilasta (mikä on vähän hankalampaa) tai kauhoa, niin siinä käy kuitenkin niin, että rapatessa roiskuu. Vinkki: kannattaa putsata veteen kostutella talouspaperilla aikalailla välittömästi kaikki lasille roiskuneet pois - muuten ne jää ikävästi kiinni siihen.

Ai miten ihanaa! Tein nämä niin myöhään illalla, etten viitsinyt laittaa tulikuumina jääkaappiin saatikka jäädä notkumaan koko yöksi odottamaan niiden jäähtymistä, joten kippasin koriin ja oven ulkopuolelle. Ulkona on yöllä kuitenkin noin kymmenisen astetta,joten juuri sopiva ja aamulla ne voikin sitten hyvillä mielin siirtää jääkaappiin odottamaan herkuttelua.

Joko Sinä olet tehnyt omenahilloa? Olisi kiva kuulla oliko tästä reseptistä sinulle iloa!

Puutarhahommia

Ah, miten epätavallisen pitkä ja kuuma kesä onkaan ollut! Jokainen on varmaan saanut aimo annoksen punaisia neniä ja vedessä polskuttelua.  Mä olen lähinnä tehnyt tosi paljon pihatöitä ja tietysti muuten vain nauttinut auringosta.

Mutta onko kuumuus jo vähän liikaa? Kun mittari on jatkuvasti aamusta alkaen 30-35 astetta niin onhan se aika uuvuttavaa myös. Minusta ainakin välillä tuntuu, että joku on imenyt ne mehut pois, oli välillä vähän energiat vähissä - ei vaan jaksanut aina tehdä kaikkea mitä oli suunnitellut, kun on niin kuuma kokoajan. Puhumattakaan siitä ilmastonmuutoksesta. Koska sehän on tässä yksi iso syy - oletan. Sitä vain nautitaan lämmöstä, vaikkei aina tule miettineeksi mitä se suuressa mittakaavassa vaikuttaa ja  mistä johtuu. Tässä yksi linkki, ilmastonmuutoksesta.

Ostin kesän alussa puutarhasakset - ai miten kiva niillä onkaan napsaista oksa sieltä toinen täältä. Tosin musta kehittyi varsinainen puutarhan pikku tuholainen, kun oikein vauhtiin pääsin niiden kanssa.

Mä alotin yhtenä iltana "vähän" perkaamaan pensaita. Ei mikään ihan pikkuhomma, kun niille ei oltu tehty mitään varmaan viimeseen 10 vuoteen. Yli. Kannattaisi ihan joka vuosi ellei joka toinen vähän lyhennellä ja petrata, koska nää oli ainakin ihan villiintyneet. Sen sijaan, että olisi ollu tasaisen kaunis pensas, oli hillitön pöheikkö, joka levisi korkeutta ainakin kolme metriä ja leveyttä varmaan viisi. Ei muuta kuin sukeltamaan. Sinne vaan sisälle (ihan pokkana vaan bikinit päällä, koska muuten ei voinut olla) katkomaan niitä ranteen paksuisia oksia, jotka olikin jo pystyyn kuolleet.
Ehkä tästä kuvasta vähän saa selvää miten massiivisista oksista kyse:

Tässä tätä kasvustoa, joka sai nyt väistyä. Reippaasti kiinni vaan ja surutta poikki.

Tuli muuten omenapuukin ihan eri tavalla esille tuon kaiken valtavan pensasröykkiön tieltä. Tuli ilmaa ympärille. Ah, ihanaa. Omenapuukin saa hengittää.

 Hirveä homma oli kerätä kaikki  kasaan, näitä röykkiöitä oli varmaan kolme-neljä pitkin pihaa - ja huh, oli muuten todella kuumaa hommaa! Kyllä vesi maistui ja suihku teki hyvää ton jälkeen!

Vaikka - täytyy myöntää, että yhtenä iltana en osannut lopettaa (mä otan vielä noi, ja noi ja ...) ja silmissä rupesi jo sumenemaan, aloin nähdä pensaita kahtena kappaleena eikä auttanut, vaikka hieroin silmiä - ei se tietenkään siitä johtunut. (Onneksi ei mennyt tikkuja silmään, heh) Ei ollut sumua ilmassa, pelkkää kuumaa paahdetta vaan. Ahnehdin taas hommia enkä osannut lopettaa. Sitten tajusin kyllä,  ettei pyörtyminen ole kaukana enkä halua tähän tuupertua - kuka mut täältä pelastaa, jos kaadun risukasaan? Niinpä taapersin pois siitä, koitin huutaa lapselle, joka sisällä piuhat korvissa pelaamassa, että hei, tuotko mulle vettä! Tuntui, etten pysty astumaan askeltakaan kohta, voimat hupeni. Sain onneksi sen ison tuopillisen kylmää vettä, josta join osan ja loput kaadoin päälleni ja se auttoi. Pääsin lapsen avulla kömpimään sisälle, söin puol pakettia ballerina - keksejä, että verensokeri nousisi ja sitten kylmään suihkuun. Ja iltapalaa. Sinä iltana en enää mennyt pihalle. Tajusin, että olin unohtanut siinä kuumuudessa syödä hyvin ja juonutkin liian vähän. Ei niin.

Myöhemmin pihalle loikki pieni sammakko. Ehkä se olisi ollut se sadun prinssi, mutten tohtinut sitä suudella. Sitä prinssiä odotellessa :)

Miten sun kesä tai pihahommat on sujunut? Olisi kiva kuulla niistä! 

Kukkamekko päälle ja menoksi

Se olisi sitten Juhannus! Vaikkei nyt ihan juhannussää ja sen myötä kukkamekko ole ihan kohdallaan, laitan tähän kuitenkin viimeisestä kierrätys/hand made - osastosta pari kuvaa. Ja mitä säähän tulee - minusta aika turha valittaa, että vettä sataa kaatamalla, koska meillä on juuri ollut todella poikkeuksellisen kuuma koko kesäkuu ja viikkotolkulla hellettä aamusta iltaan niin, että luonto jo alkoi kärsimään kuivuudesta samoin metsän eläimet. Joten mun puolesta; antaa sataa! Ja sitäpaitsi: eipähän syty niitä metsäpalojakaan tai ihmiset hillu siellä veneissään sepalukset auki, kun vettä tulee kaatamalla niskaan - pysyy ihmiset rannalla ja hengissä. No, takaisin säästä kuitenkin juhannusmekkoon!

Mulla oli nimittäin tommonen tosi kiva kukallinen mekko, tai hame, jossa muutama salsamainen reunus ja se jopa mahtui kyllä päällekin, mutta jotenkin se tuntui hirmu pieneltä ja lyhyeltä siltikin ja halusin jotenkin muutaman sentin pidentää sitä, ettei ihan takamus vilku, jos vähän pyllistää vaikka niitä kenkiä jalkaan pujotellessaan.. Eli tässä alkutilanne - etsin mun kankaista josko löytäisin jotain sopivaa ja löyty tommonen aika ihana ohut kangas, jota ajattelin kokeilla.

Näissä kun näytti olevan aika paljon samaa sävyä, vaikkakin kuosi on ihan erilainen, mutta sopii kuitenkin! Eli ei muuta kuin leikkaamaan ja koneeseen!

Leikkasin muutaman kymmensenttisen soiron, joihin ompelin ensin löysästi langan, jota sitten kiristin sen mukaan, että se on suurinpiirtein saman pituinen, kuin kangas johon sen ompelin. Tää oli sikäli helppo tehdä, että kun tuossa oli noita röyhelöitä valmiiksi, ei tarvinnut oikeastaan muuta kuin sinne väliin ommella, kunhan muistaa ommella oikeinpäin: eli ensin väärinpäin, jotta se laskeutuu oikeinpäin... 

Meinasin ensin jättää noi reunat ihan noin, mutta sitten kuitenkin ompelin ihan löysällä siksak-tikillä. Kun sitä hetken kattelin, päätin kuitenkin vielä kääntää sen kevyesti sisään ja ommella, jotta tulisi viimeistellympi, Kun tavallisella ompelukoneella tekee, ei saa tuota teollisesti tuotettua reunaa aikaiseksi.

 Eli tuossa näkyykin, kun tein myös tonne väliin yhden - ajattelin, että jos teen vain sen yhden soiron sinne loppuun, jotta tulee sitä pituutta lisää, se näyttää juuri siltä: pituuutta lisätty, booring! - joten lisäsin kaiteleen myös sinne väliin, joten sain ikäänkuin illuusion siitä, että mekko onkin alunperin ollut tällainen (vaikka mitä väliä) - hieno siitä tuli kuitenkin, vai mitä?

 Ja siinä sitten koko pikku hamonen. Ei paljon tullut lisää, mutta kuitenkin sen verran, että se minusta toimii paremmin ja tulee käytettyä. Ja pääasia on, että itse tykkää, eikö? Nyt ei muuta, kuin niitä seuraavia kesäisiä päiviä odottelemaan ja auringosta nauttimaan uusi salsahamonen päällä!

Ja ihanaa Juhannusta! Kukkamekossa tai ilman - muistakaa kerätä niitä kukkia sieltä kedolta myös, jos tarpeen on.

Mitäs pidit tästä? Oliko tästä jotain iloa omiin ompeluksiisi?

Kouluun enempi kännyköitä vai kuria?

Koulussa on kännykät käytössä. Miksi? Ketä se palvelee? Oppimista vai opettajia?

Olen ehkä vanhanaikainen tässä suhteessa, mutten usko kännyköiden käytön palvelevan oppimista kovinkaan paljoa. Lisäksi koulu silloin vähän niinkuin velvoittaa oppilaat käyttämään kännykkää, ja jos jollain ei sellaista sattuisi olemaan, on hän automaattisesti huonommassa asemassa tai jopa kiusattuna. 

On varmaan ihan ok jollain tunneilla etsiä netistä tietoa, mutta sitä en ymmärrä miksi sitä tietoa haetaan koko tunnin ajan ja lähinnä omiin tarkoituksiin jutellen siitä kovaan ääneen naapurin kanssa. Se lähtee äkkiä lapasesta ja on tyyppejä, jotka pitävät oikeutenaan höpöttää kokoajan suureen ääneen kaikesta mitä maailmalta kännyn kautta löytävät, pitkin tuntia - estäen näin muiden keskittymisen olennaiseen eli käsillä olevaan asiaan, opiskeluun.

Luokalla voi olla paljon oppilaita, jotka häiriköivät, huutelevat ja jopa kiroilevat. Miksi opettajat eivät tee mitään? Onko auktoriteetti mennyttä lopullisesti? Joku sanoi, etteivät opettajat saa enää niinsanotusti heittää oppilasta ulos tunnilta, koska "oppilasta ei saa jättää yksin". Öh, siis mitä? Tuleeko jostain ulko-avaruudesta joku alien välittömästi kaappaamaan kaikki tuntien ulkopuolella olevat yksilöt talteen? Sirutetaanko oppilaat salaa oven takana? Ehkä ne alienit löytäisivätkin heidät hyvin; heillä kun kuitenkin olisi kännykän antennit pystyssä siellä tunnin ulkopuolellakin, eli ei se mikään rangaistus silloin edes olisi.

Miksei kännyköitä voisi kerätä tunnin alussa johonkin lokerikkoon, jos ei ne repussa pysy? Sain joskus vastauksen, ettei ole varaa ylimääräisiin hankintoihin, mutta se on vain selitys - esimerkiksi vahoja cd-telineen tyyppisiä paksumpia lokerikkoja on nettikirppikset pullollaan, ihan ilmaiseksi. Ja onhan koulussa tunteja, jolla voisi itse ratkaista tämän käyttämällä luovuutta ja eri alan oppeja.

Miksi opettajan pitää olla oppilaiden kaverina? Eikö opettajan pitäisi olla se auktoriteetti, jota edes jollain tasolla kunnioitetaan ja vähintäänkin kuunnellaan? Tai jos ei kiinnosta kuunnella, vähintäänkin voisi edes pitää suunsa kiinni. Mutta häiriöiminen on hauskempaa.

Koulu ei piittaa myöskään siitä tosiasiasta, ettei ne kännykät säteilyineen ihan vaarattomia ole - on vain niin, että on vaikea saada puolueetonta tutkimustulosta ilman, että siinä on oma lehmä ojassa ja tulokset ovat sen mukaisia. On kuitenkin Säteilyturvakeskuksessa yleisesti tiedetty tosiasia, että kun kännykät toimivat radioaaltojen avulla tietoliikenne puhelimen ja tukiaseman välillä käy ihmisen läpi. Radioaallot ovat näkymättömiä aaltoja, joiden vaikutusta ei voi tuntea ja mitä lähempänä puhelin kehossa on, sitä enemmän se lämmittää kudoksia. Siksi en anna pojankaan pitää puhelinta taskussaan, koska haluan vielä joskus lapsenlapsia ;) Tiedetään säteilyn vaikutuksista ja sen aiheuttamista sairauksista, mutta niistä ei vain saa puhua avoimesti. Usein myös unohdetaan, että vaikka nyt kännykkä on yhtä yleinen kuin joku käsilaukku naisilla nykyään miltei jokaisen vastaantulevan käsissä se ei ole ollut olemassa vielä kymmeniä vuosia eikä niin ollen ole vielä asiaa tutkittu tarpeeksi. Meidän pienet koululaiset kännyköineen toimivat tässä hyvinä koekaniineina.

Olisi kiva kuulla mikä teidän/lapsen koulussa on tilanne kännyköiden käytön suhteen tai mitä mieltä itse olet aiheesta?

Uusi kissanraapimispuu

Meidän vanha kissanraapimispuu ei ollut enää käyttökelpoinen. Se oli ensinnäkin liian lyhyt tähän huusholliin ja toisekseen muutenkin jo vähän elämää nähnyt. Siinä oli kyllä ihan fiksusti semmoinen teleskooppivarsi alhaalla, jolla pystyi säätelemään niin, että sen sai tiukasti katttoon kiinni - ainut vaan, että täällä katto oli 25 cm korkeammalla! Ajattelin kuitenkin käyttää siitä sen minkä voi uuteen.

Vähän käytettiin tässä myös lapsityövoimaa, eli ensin piti irrotella vanhoja, ripsaantuneita sisalnaruja pois. Sitten pohjalle tuli leikattua joku pieni puhdas räsymatto. 

Vinkkinä siihen maton leikkuuseen: ei kannata sitten leikata sitä maton kuteen suuntaisesti, niinkuin itse ensin hönttinä tein, koska se tietysti lähtee helposti purkautumaan, kun sitä kynsitään.

Valmista kuvaa en huomannut tähän vielä ottaa, mutta siis työjärjestys oli sellainen, että matto pingotetaan tiukasti kiinni ja naputellaan pienillä nauloilla niin, että ne jää sinne maton sisään ne nupit, ettei kissa satuta kynsiään siihen. Sitten kun mattoa on koko matkalta, tulee sisalnarun vuoro ja se kieputetaan tarkkaan ja tiukkaan ja solmitaan kiinni. Voi myös laittaa vähän liimaa, muttei tähän nyt laitettu. Tämä malli piti laittaa nyt lattialle nojaa vasten, koska tosiaan tuo pituus loppui kesken. Kyllä siinä silti taas vähän aikaa kelpaa rapsutella kynsiään ja oikoa jäseniään, pienen kissa-eläimen.

Onko teillä kissoilla joku raapimispuu vai mihin ne kynnet tulee teroitettua? 

Vieraan kielen opiskelu vs nettizombiet

Mä en sitten vaan tajua tätä. Ei putoa edes alitajuntaan. Miten ihmeessä koulussa opetetaan vierasta kieltä niin, että a) tekstikirjaan ei saa tehdä mitään merkintöjä ja varmaan juuri siitä syystä b) mitään tekstejä ei enää suomenneta. Eli säästetään. Whaat? Miksi sitten vaivautua ylipäätään opettamaan vierasta kieltä, jos se tehdään puolinaisesti ja vähän niinkuin vasemmalla kädellä?

Otetaan nyt vaikka saksa. Ei mikään kaikista helpoin kieli, muttei vaikeinkaan. Kuitenkin sanajärjestys on aikalailla erilainen kuin suomessa. Sanat ovat luonnollisesti ihan hebreaa, jos ei niitä opettele. Kun uusi kappale aloitetaan, se luetaan kerran tai kaksi saksaksi - ja that´s it - ei, anteeksi: und das ist es!  Sitten opettaja antaa läksyksi lukea sanat. Lukea sanat? Ei mitään puhetta siitä - siis mitään!  - että kääntäisi kappaleen sanat.  Ja miksei sitä tehdä yhdessä koulussa? No eipä tietenkään, koska kirjaan ei saa tehdä merkintöjä eikä ketään voi laittaa kirjoittamaan koko tekstiä vihkoon suomeksi. Sitäpaitsi, eihän sitä kaunokirjoitustakaan enää kukaan osaa, joten siihen kuluisi aivan liian kauan aikaakin...

Mitä tästä opimme? Jaa. Sen ainakin, että läksyt tulee tehtyä tosi nopeesti. Ei ole mitään  muuta, kuin pari tehtävää, joiden kanssa voi hetken hikoilla ja sitten lukee sen yhden sivun sanat, jos jaksaa ja siinäpä se. Kappaleen voi lukea toki, muttei siitä mitään ymmärrä. Miksi vaivautua? Sekä saksassa että vaikka nyt englannissakin on tosi paljon sanamuotoja ja erilaisia sanontoja, joita ei vain voi mitenkään tietää! Eikä ne kaikki tietenkään lue sanastossa.

Mä ratkaisin tän asian viime vuonna, kun rupesi tarpeeksi nyppimään se, ettei koulussa enää opeteta kieltä kunnolla, niin että otin kopiot joka hiivatin tekstisivusta. Sitten mä leikkasin, liimasin - ai anteeksi, ei tietenkään liimattu koulun kallisarvoisiin kirjoihin vaan laitoin sinarilla kiinni sivun päälle. Niihin sai kirjottaa sanat suomeksi.

Mutta luuletteko, että monikaan lapsi on innokas kääntämään itsekseen yhtään mitään kappaleita? No ei tietenkään! Eihän kukaan muukaan niin tee. Eikä se ole läksynä! Olen kritisoinut tätä asiaa myös koulussa ja kysellyt miksi enää lueta ja käännetä kappaleita - ei kuulemma ole tarvis eikä kirjoihin saa tehdä merkintöjä. Ja mä kun luulin, että koulussa ollaan siksi, että siellä opitaan jotain! Ei siksi, että kirjat pysyy siistinä.


En kyllä ymmärrä tätä. Miten paljon rahallisesti maksaisi se, että olisi se yksi toisen kielen kirja, jota yleensä luetaan vielä ainakin kaksi lukukautta - maksaako se kymmenen euroa/oppilas? Mä voisin vaikka sen lapselleni maksaa, jos koululla ei ole siihen rahaa - ja veikkaan, että aika moni muukin. Uskon, että se pieni investointi tulisi moninkerroin takaisin tulevaisuudessa.

Ja sittten kannattaa vielä suhteuttaa siihen, miten ostetaan kaikenmaailman neljänsadan euron tabletteja kouluun... järki hoi älä jätä. Ihan sama, ehkä mä oon sitten altmodisch -so what? Tolla vanhalla systeemillä ainakin oppi jotain!

Ja muuten - tuli tässä juuri taannoin viestiä wilmaan, että toisesta kotimaisesta pitää kirjan lisäksi ladata joku appsi, josta saa sanat! Siis mitä? Ettei sanoja ole enää kirjassa? Sanoman sivulla mainostetaan, miten kätevästi sanoja voi lukea vaikka bussissa kouluun mennessä.... mitä tapahtui kirjan lukemiselle? Miksi ihmeessä kaikki kirjat kadotetaan ja ihmisistä tehdään nettizombeja? Anteeks nyt vaan. En ymmärrä. Ja niin, se sovellus on vielä maksullinen, jos haluat jotain oppiakin. Kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta saatikka älypuhelimia. Tosin joissain kouluissa ihan yleisesti oletetaan/vaaditaan vanhempia investoimaan kännykät missä toimivat netit ja härpäkkeet. Eikös lähtökohtaisesti pitänyt tilanne olla se, ettei lapset olisi eriarvoisessa asemassa?

Mitä mieltä olet tästä koulun "edistyksellisestä" toiminnasta kielten opiskelun suhteen? Olisi kivaa kuulla muiden kommentteja. Kiitos! 

Tarvitseeko ekaluokkalainen älypuhelimen?

Voih - tämä putkahti vahingossa näin keväthangille - jutun olen kirjoittanut jo elokuussa ja se on jäänyt julkaisematta - no, kyllä tästä aiheesta voi silti juttua vääntää, heh. 

Monessa kodissa eletään heti kesän jälkeen jännityksen täyteisiä aikoja -pieni ekaluokkalainen aloittaa koulunsa. On hankittu reput ja kynät ja penaalit, varmasti myös monessa kodissa uusia kouluvaatteita ja kenkiä. Yksi listalla oleva on kuitenkin kyseenalainen: tarvitseeko ekaluokkalainen älypuhelinta? Älyä toki ja ehkä puhelintakin - mutta että älypuhelin?

Aiheesta on tietysti aina koulun alla paljonkin polemiikkia, puolesta ja vastaan. Jos operaattoreilta kysytään - tottakai pitää olla puhelin. Mitä aiemmin lapselle puhelin käteen annetaan; sitä enemmän niitä myydään - itseasiassa joskus näkee niitä vanhempia, jotka ovat 2-vuotiaille rattaissa antaneet oman älypuhelimensa, että lapsella olisi jotain näprättävää ja pysyisi hiljaa (?) - mitä en kyllä ymmärrä taas ollenkaan. Eikö ympäristössä ole tarpeeksi virikettä pienelle lapselle ja miksei aikuiset juttele lapsilleen? Ympärillä on mitä mielikuvituksellisin ja värikkäin maailma!

Ohessa linkki HS artikkeliin aiheesta. Itse olen kyllä sitä mieltä, että eka- (eikä kyllä tokakaan) luokkalainen tarvitse kouluun mitään puhelinta. Toki on varmasti hyvä saada lapsi kiinni koulun jälkeen, kysellä kuulumisia tai ihan vain tietääkseen, että lapsi on turvallisesti kotona (miksi ei olisi - harvemmin susi tulee ja syö matkalla?) Sen sijaan kotona voi tietenkin olla joku puhelin, jolla voi soitella milloin äiti tulee kotiin ja voiko mennä uuden ystävän kanssa ulos - mutta ei siihenkään tarvita netillä varustettua älypuhelinta.

Väitän, että koulun alettua lapsen elämään tulee paljon uusia asoita ja pikkuhiljaa vastuun opettelua - mihinkään niistä ei kuitenkaan kuulu netin käyttö. Mihin alakoululainen nettiä tarvitsee? Tutkiakseen jotain kummallisia, tajuttomia juttuja netistä? Tai eksyäkseen vahingossa sivuille, joille ei pitäisi ja jotka voivat aiheuttaa vaan hämminkiä pienen lapsen mielessä? Kun kukaan ei ole neuvomassa.

Turvallisuuden takia?
Väittäisin, että lapselle on jopa turvallisempaa tulla kotiin ilman sitä puhelinta - koska niitä lapsia, jotka ei näe eikä kuule mitään vaan tuijottavat vain sitä ruutua kävellessään - on tuolla liikenteessä jo aivan liikaa! Eikö ole turvallisempaa, että lapsi tulee kotiin kaikessa rauhassa ollen läsnä tilassa, jossa liikkuu: matka on uusi ja siinä voi olla muutama tienylitys, johon tarvitaan kaikki tarkkaavaisuus ja keskittyminen. Entä tarvitseeko lapsi puhelinta koulussa? No ei tietenkään, ei sieltä mihinkään soitella välitunnilla - ja jos jotain sattuisi sattumaan, koulun henkilökunta aikuisina ihmisinä varmasti asian hoitavat paremmin kuin 7-vuotias. Eli huolet pois  - lapsi on varmasti hyvissä käsissä koulussa ilman puhelintakin. (Miten me aikuiset pärjättiin?)

Hauskuus?
Lapset ovat uteliaita kuin pikkuapinat ympäristönsä suhteen  - ja niin pitää ollakin. Miksi emme anna lapsille sitä hetkeä kävellä rauhassa omia aikojaan koulusta kotiin niin, että matkalla voi jäädä ihmettelemään jotain polun kukkasta tai miten puut taipuvat kovassa tuulessa tai oravat taiteilevat siellä puiden oksilla? Kaikki tämä jää helposti näkemättä, jos pitää pitää puhelimesta kiinni - koska kädessähän se olisi, jos vaikka sattuisi äiti soittamaan, joko olet kotona ja lapsi pelkää, ettei ehdi muuten vastaamaan, jos ei se ole kokoajan käden ulottuvilla ja pitää kaivaa repusta. Entä sitten, kun tulee pakkanen? Puhelin ei enää toimi ja pienet kädet jäätyy?

Mihin 7-vuotias tarvitsee puhelinta?
Suosittelen lämpimästi, että kotona olisi joku puhelin, jolla lapsi voi soittaa koulun jälkeen -tosin useimmat ovat koulun jälkeen jossain iltapäivähoidossa eli ei kovin pitkää aikaa kotona, mutta ehkä sitten jos siihen vielä jää hetki aikaa olla yksin kotona? Senkin asian ajaa kuitenkin ihan normipuhelin - jolla voi: yllätys yllätys: soittaa! Ei siihen tarvita mitään monimutkaisia sovelluksia.

Mikä muuttuu?
Kun lapsi menee kouluun - melkein kaikki muuttuu! Koko lapsen elämähän saa ihan erilaisen moodin: koulu kaikkinensa on tietenkin uusi ja jännittävä, tulee uusia kavereita ja uusia asioita, kun opetellaan aakkosista lähtien asiat. Miten ihanaa onkaan tuo ekaluokkalaisen elämä - paljon uusia ihmeellisiä asioita! Siinä on tosi paljon sulateltavaa muutenkin, joten soisi sen kotimatkan kulkea omissa ajatuksissaan, kaikessa rauhassa kotimatkaa tutkaillen kotiin tai iltapäiväkerhoon mennen.

Mitä olet itse mieltä? Onko älypuhelimesta alakoululaisilla jotain älyä? Olisi kiva kuulla ajatuksiasi.

Voiko kotona hyytyä

Tuntuuko siltä, ettei aika riitä mihinkään? Että päivät hiipuu ja lapset vaatii kokoajan huomiota ja pitää tehdä yhtä ja toista ja juosta paikasta toiseen? Hmm. Mulla ei ole tota ongelmaa. Tavallaan.

Luin nimittäin yhden bloggauksen aiheesta, jossa äiti tuntee olevansa burn-outin partaalla kotona, kun pitää muistaa kaikki lasten kouluasiat ja viedä harrastuksiin ja leipoa koulun tilaisuuksiin ja pyykätä ja kuskata lapsia harrastuksiin ja mieskään ei ymmärrä, että on väsynyt väsynyt eikä vaan väsynyt. Huoh! Miten mä niin näen ton kaiken erilailla.

Suosittelen kaikille, joista tuntuu, että homma kaatuu niskaan olemaan vaikka viikko ilman sitä miestä ja vaikka ilman duuniakin. Sit sitä vaan pitää niinku ehtii tehdä kaikki ne hommelit. Eikä kyl tarvi miettiä sitä, onko lapsia kuskattava harrastuksesta toiseen, koska ei ole harrastuksia. Niin yksinkertaista.

Se on vaan joskus niin hupaisaa, kun aikuiset ihmiset soittelee kotiin kaupassa, et mitä piti ostaa - mä ostan sitä mitä tuntuu, et kaapista puuttuu ja tarvitaan. Teen kyllä monesti sen listan mitä tarvitaan ja yhtä usein unohdan sen sinne keittiön pöydälle, mut ei se haittaa - se on vaan positiivista, koska sitämyöten mä treenaan mun muistia. Pysyy muisti hyvänä.

Mä olen pahoillani, et mulla ei vaan riitä sympatiat tai empatiat siihen, että sulla on mies (ansaitseva) ja lapsen harrastukset hoidettavana ja duuni ja työauto ja kesälomat ja lakisääteiset, palkalliset joulupyhät ja Teneriffan matka kerran vuodessa kesämökkireissujen lisäksi - ja silti pitää valittaa miten on niin väsynyt ja puhki ja poikki. Oikeesti?

En mäkään oo valittanut, vaik ei oo mitään noista, hehe. Tai ehkä just siks.

Ystävänpäivä

Se on taas se päivä. Ystävänpäivä.

Eikö sitä voisi viettää vaikka joka päivä? Olla iloinen ja kiitollinen kaikista ihanista ystävistä, joita elämä on tielle tuonut ja joiden kanssa voi jakaa ilon hetkiä ja miksei draamaakin joskus.

Mistä tunnet hyvän ystävän? Mä listasin tähän muutaman asian: (ja nämä pätee tietysti kumpaankin suuntaan) mitä tulee ystävyydestä mieleen:

1. Ystävälle voi aina soittaa. Ei nyt ehkä keskellä yötä, mutta tiedät, että kun soitat, voit kertoa asiasi ilman selittelyä ja toinen ymmärtää.  Yleensä sen kuulee jo heti äänestä, jos toisella ei ole kaikki hyvin, vaikka monesti sitä koittaa ensin jutella niitä näitä (varsinkin, jos on kokenut jotain dramaattista tai surua, josta haluaa jutella ihan siksikin, että pystyisi puhumaan eikä alkaisi itkemään, jolloin jutusta ei tule mitään). Tiedät kuitenkin, että ystävä on olemassa. Ja hän on kiinnostunut sinun asioista.
2. Ystävä tukee sinua. Mikä sen ihanampaa, kuin voi toista vahvistaa ja tsempata eteenpäin. Yleensähän ne asiat kummasti avautuu jo ihan pelkästään, kun avaa suunsa ja sanoo asiat ääneen. Tiedät kuitenkin, että ystävän kanssa jutellessa maailma avartuu ja asiat selkiytyy. Jos on vielä samantyyppisiä kokemuksia tai elämäntilanne, on ystävän tuki korvaamaton.
3. Ystävä ei mollaa eikä hauku. Ei puhu sinusta pahaa selän takana. Yleensä sen huomaa siitä, jos ystävä puhuu paljon tai usein muista ystävistään tai tutuista jotain alentavaan sävyyn, hän luultavasti tekee niin sinustakin jollekin toiselle. Ei ainakaan kannata mennä siihen mukaan. Ei ystävän tehtävä ole haukkua sinua - vaikka olisikin jostain tekemisestäsi eri mieltä - voihan sitä toki ohjeistaa ja ehkä tiukoinkin, mielellään huumorilla höystetyin sanakääntein, vinkata miten asia hänestä voisi olla paremmin tai  tehdä toisin, muttei suoraan tarvitse olla ilkeä eikä ikävä. Tietenkään. Asiat voi ilmaista niin monella tavalla ja ystävyyteen kuuluu ystävällisyys, eikö?
4. Teillä on yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Ja ystävä on myös kiinnostunut sinun asioista - ei niin, että haluaa tunkea nenänsä joka paikkaan ja utelee, vaan hienotunteisesti ja aidon kiinnostuneesti haluaa sinun parasta. Kyselee kuulumisia ja oikeasti myös kuuntelee mitä vastaat. Ihanaa on, kun tykätään jostain samoista asioista tai muuten vaan ollaan ns samalla aaltopituudella, jolloin puolesta sanasta ymmärtää mikä toisella on tai missä mennään. Minun mielestä ystävät kuitenkin auttavat toisiaan. Ei se ole keltään pois.
5. Ystävän kanssa voi ja saa pitää hauskaa! Tämä on minusta tosi tärkeä pointti. Mä en ainakaan jaksaisi mitään tuppisuita, joilla ei ole yhtään huumoria. Asiat voi aina nähdä niin monella tavalla ja on hienoa, jos asioissa (ei tietenkään aina) näkee myös sen iloisen, hauskan puolen. Ihanaa, jos omistaa ystävän, jonka kanssa voi hullutella! Ja ah, mikä sen ihanampaa kuin se, kun joskus saa nauraa niin, että on vedet silmissä ja vatsaa nipistää. Ystävän kanssa nauraminen on ihan parasta!
6. Yksi ehkä tärkein on luottamus. Se, että ilman kysymystä tai erikseen mainintaa tiedät, että voit luottaa ystävääsi. Että asiat, joita hän sinulle kertoo, pysyy sinun - ja vain sinun - tiedossa ja vice versa. Ja se, että hän ei käytä kertomiasi arkoja asioita sinua vastaan, koska se ei ole reilua. Joku on ehkä sitä mieltä, että se on hyväksi, ja pitää kertoa - mutta en ole samaa mieltä. Kyllä se Siperia opettaa muutenkin, ei ystävää tarvita siihen puun takaa selkään puukottamaan. Eikä olemaan ilkeä. Se rooli ei kuulu ystävälle. 
7. Ystävälle on aina aikaa! Ystävän kanssa tietenkin haluaa tehdä paljon asioita, olkoon ne sitten mitä tahansa - aina illanistujaisista sirkushevosajeluun ja kaikkea siltä väliltä. Se, että voi jakaa asioita ja saada uusia muistoja ystävän kanssa on ihan korvaamatonta. 
8. Ystävä auttaa eteenpäin elämässä. Jokainen meistä on ansainnut hyvän ystävän. Oletko sinä sellainen? Ja jos omistat edes yhden hyvän ystävän, ole kiitollinen. Mitä me olisimme ilman ystäviä? Aika yksinäisiä, veikkaan.
9. Jokainen meistä tarvitsee ystävän, hyvän sellaisen. Sitä voi itse miettiä minkälainen ystävä itse on. Oletko sellainen, kuin toivot toisen olevan? Oletko helposti lähestyttävissä - tavoitettavissa? Vai katoaako se ystävyys johonkin someen tai ajanpuutteeseen - eli käykö niin, että yhtäkkiä huomaa, ettei enää ole nähnyt ystävää pitkään aikaan, ei jutellut puhelimessa ja jossain satunnaisessa mesessä tuli sovittua, että nähdään kesällä - ja kun se kesä koittaa, tuleekin ne lomat (yllättäen) ja kaikki kyläreissut ja uimahössötykset ja eräänä kauniina kesäpäivänä huomaat lehtien kellastuneen ja kas, kesän vaihtuneen syksyyn ja syksyn pian siihen joulunjälkeiseen elämään. Eikä sitä kallista ystävää enää näy, ei kuulu. Silloin voi pysähtyä miettimään mitä tapahtui. Oliko se ystävä ensinkään, jos oli valmis katoamaan - ja jos oli -  miksei asialle tehdä jotain? Ystävyys ei, niinkuin mikään muukaan ihmissuhde, elä pelkällä pyhällä hengellä, ssen eteen täytyy tehdä töitä, nähdä vähän vaivaa ja antaa huolenpitoa, rakkautta ja aikaansa. Sen saa kyllä moninkerroin takaisin. Eli antaako sen unohduksen tapahtua vai haluaako eheyttää kenties korvaamattoman ystävyyssuhteen? Jos kukaan ei ole ketään loukannut verisesti tai käyttänyt henkistä tai muutakaan väkivaltaa ja ystävää edelleen kaipailee? Noh. Sitten pitää nostaa se kuuluisa luuri. Tai tehdä niinkuin joskus ennen: mennä ilmoittamatta oven taaksen kylään. Jos ystävää arvostaa. 

Joudun itse surukseni toteamaan, että on valitettavan monta ystävää jäänyt taakse, ihan kummallisista syistä tai ilman syytä ja joka kerta se kirpaisee yhtä syvältä sydämestä ja sattuu. Kun on toisen ihmisen kanssa jakanut niin paljon asioita ja ajatuksiaan, on aika alaston olo, kun se ystävyys äkkiä viedään eikä jäljelle jää mitään.

Siksi mä kannustan kaikkia arvostamaan ihan joka ikistä ystäväänsä.

Miettimään, onko ystävä sellainen, jonka kanssa (ei jolle) saa nauraa sydämensä kyllyydestä, johon voit luottaa ja joka on aidosti iloinen sun saavutuksista ja asioista, jotka on sulle tärkeitä eikä ole koskaan vahingoniloinen sua kohtaan. Ja ystävän pitää myös osata lohduttaa, kun on paha mieli. Sillä kuka lohduttaisi Nyytiä? Jos ei aito ystävä?

Sillä rakkaat ystävät ovat harvassa ja niistä kannattaa pitää kiinni kaksin käsin. Ja lämpimin sydämin.

Ihanaa ystävän päivää ihan jokaiselle ihanalle ystävälle ja ystävänpäivän halaus päälle, pus <3 

Kun rekka vetää yli

Käykö sulle koskaan niin, että heräät ja huomaat, että kyyneleet valuu? Että jostain syvältä sydämestä kumpuaa sellainen surumielisyys ja yksinäisyys, että se pusertaa alleen ja tuntuu samalta, kuin iso tavararekka olisi vetänyt yli. Sinne jäit. Kaiken alle, Yksin ja liiskattuna. Nöyryytettynä.

Mä olen monesti mietttinyt, että missä kohti lähti menemään väärälle tielle tää homma. Miten tässä näin kävi? Miten minä, joka aina olen ollut valmis auttamaan muita ja ihmiset kysyy multa neuvoja, avautuu isoistakin asioista -ja oon aina ollut (ja olen kyllä edelleenkin) valmis antamaan hyviä elämänohjeita, valamaan positiivisuutta synkän tilanteen keskelle, avartamaan näkökulmaa ja miettimään asiaa toiseltakin kantilta sekä ennenkaikkea etsiämään se huumorinpilkahdus sieltä kaiken keskeltä ja koittaa nähdä tilanteista se iloinen ja positiivinen puoli - miten minä oon joutunut tähän tilanteeseen? Seinä vastassa koko ajan. (voin tarkemmin ehkä kertoa myöhemmin mitä kaikkea tarkoitan).

Nyt olen nimittäin törmännyt isoon, paksuun, mustaan seinään, enkä tunnu pääsevän sen yli. Ei paljon auta lastenlaulun lorut, että jos et pääse sen yli etkä ali, se pitää kiertää. Tässä on meinaan nyt kierretty ympyrää jo pitkään. Tarkoitus ei kai ollut se, että kiertäessäsi palaat aina samaan pisteeseen - ainut, että kannat selässäsi (sydämessäsi) entistä raskaampaa taakkaa seuraavalle kierrokselle?

Eikä mulla ole tässä aikaa eikä mahdollisuutta käpertyä sellaseen ylellisyyteen, kuin masennus. Mä itken ehkä hetken (tiskatessa se on kätevää kun voi kuvitella, et ne oli vaan vesipisaroita poskilla eikä kyyneleitä) tai yleensä vaan pakotan itseni taas jatkamaan, tekemään jotain muuta, jotta se suru katoaa ja koitan nähdä sen kaiken kauniin,iloisen ympärilläni. Silti mä tiedän, että olen koteloinut paljon surua sydämeeni, eikä se tee ihmiselle hyvää.

Mulla olisii kuitenkin tosi paljon annettavaa, niini niin paljon asioita mitä mä halusisin tehdä. Alkaen siitä, että haluaisin vielä joskus sen oman työhuoneen,  jossa voisin toteuttaa kaikkea ihanaa mitä olen sisäistänyt ja mihin mun sielu mua johdattaa, auttaa ihmisiä ahdingossaan, pitää kursseja, kirjottaa kirja, joka on piirongin laatikossa kohta 10v odottanut rauhallisia hetkiä, avata sydäntä ja iloita elämästä.... Ihmiset joskus heittää hyvää tarkoittaen hassuja kommentteja, kuten, kun asiasta juttelin yhden hyvän ystäväni kanssa, hän ehdotti, että mitä jos hautaat sen työhuone-ajatuksen? Vastasin, että voin sitten samalla itse hypätä sinne hautaan (!) - se on ollut mun unelma ja toive nyt jo monta vuotta! Miksei se voi toteutua? Tiedän, ettei hän toki sillä mitään pahaa tarkoittanut, enempi se oli asian avaamista ja erilaisen ratkaisun etsimistä. Mutta kun sen myötä saisi niin monta unelma toteutettua.

Ja kaikista eniten nyppii oikeestaan se, että mulla on kaikki työkalut, mä periaatteessa tiedän mitä mun pitää tehdä, miten manifestoida, miten uskoa, miten luottaa, miten kuunnella syvintä olemustaan, korkeitan tietoisuutta tai sydäntään - ihan sama: ja silti mä olen voimaton just nyt. Ehkä se on sitä, että suutarin lapsella ei ole kenkiä. Vaikka uskomushan sekin vain on. Tosiasiassa mulla ei ole nyt voimaa tohon kaikkeen. Ja se tekee vielä surullisemmaksi. Voimattomaksi.

En ole tänne myöskään kirjoittanut juurikaan (miksi mä ton sanan kirjoitin, kun inhoon sitä?) ehkä joskus avaan auki jotain asioita, mutta sanottakoon, että viime vuosi oli muutenkin aika raskas, menetin vuoden sisään viisi ihmistä - eli siis en vain niin, että kaveri jätttää jostain omasta syystään. Vaan Kuolemalle. Sille, jonka kanssa ei neuvotella ja jota vastaan ei pullikoida. Joskus synkimpänä hetkenä miettii, että vois mutkin hakea täältä pois kuleksimasta - no, ei oikeesti. Kuka mun lapsista huolehtisi? Varsinkin pienemmästä? Ei kukaan. Ja mä kuitenkin rakastan elämää. Se on vaan laittanut ihan hemmetisti hanttiin viime vuosina. Eikä ihmisen ole hyvä olla yksin kokoajan, kun ei ole oikeen ketään kenen kanssa jakaa asioita, arjen askareita, ajatuksia. Onhan mulla toki muutama ihana ystävä, joista olen tosi kiitollinen ja joiden kanssa jutellaan asioita puolin ja toisin, mutta silti. Ei ystäviäkään viitsi kaikella kuormittaa. Itse se on selvittävä.

Sanotaan vaikka nyt, että kohta on mennyt varmaan nelisen vuotta siihen, että mä oon pakannut ja purkanut, muuttanut ja toivonut. Enkä vieläkään löytänyt sitä kotia, jossa olisi mahdollisuus siihen työhuoneeseen ja muuten olisi koulumatkan päässä ym. Tai olen, mutta se meni mönkään ja jälleen kerran on kaikki kamat pakattu, eikä ole kotia mihin muuttaa. Ei siis ylennä mieltä. Jostain se jaksaminen on taas kaivettava. Ja kaivanhan mä. Tää on vaan hetki, kun putoan syvälle. Aina mä sieltä olen ylös päässyt. Mä olen kissa, joka putoaa aina jaloilleen. Tai niinkuin muin äiti mua haukkui - juuri niin, se ei ollut tarkoitettu positiivisena kommenttina; "sä oot tommonen leijonaemo, joka suojelee poikasiaan". (Tosin - kuka niitä suojelisi, jos en minä ja mitä pahaa siinä on? Mä en vieläkään tajua.) Eli on kuitenkin taas jaksettava. Pitää olla reipas, pitää jaksaa tehdä ruokaa, tiskata. Käydä kävelemässä, että läskit lähtee, vaikkei yhtään huvita eikä olis aikaa juoksennella tuolla liukkaille keleillä pitkin pihoja posket umpijäässä, mutta mentävä on.

Mun täytyy vaan pitää tää paketti kasassa. Koska kukaan muukaan ei sitä tee. Niin se vaan menee. Enkä mä tiedä miksi mä tänne avaudun, jos kukaan ei kommentoi tai lue? Olisi kiva, jos tämä edes lohduttaisi jotain toista - antaisi toivoa, koska toivoa aina on. Huominen voi olla taas ihan mielettömän ihana ja upea ja tuoda ratkaisun kaikkeen. Siihen pitää vaan jaksaa uskoa!

Joten antaa palaa, kertokaa omia juttujanne, tuntemuksianne. Olisi äärettömän kiva kuulla. Kiitos! 

Nyt mä pyyhin kyyneleet, meen keitttämään aamuteetä ja ryhdyn päivän askareisiin.