Isänpäivä kuulu edelleen Isille

Nyt on pari päivää ollut tapetilla isänpäivä ja se pitäisikö ja saako sitä viettää, jos tarhassa on myös lapsia, joilla ei isää ole. Minusta on kummallista, että jossain yksittäisessä päiväkodissa ehdotetttiin vedettäväksi näin kummallinen ja kertakaikkiaan absurdi linjaus. Ajatus oli varmaan alunperin se, että joutuuko se isätön lapsi ottamaan osaa isänpäivän askarteluun - ja tuleeko siitä lapselle traumoja? (Voin kertoa, että isättömyydestä tulee syviä traumoja muutenkin, valitettavasti, ettei yksi päivä sitä muuksi muuta).

On yllättäen käyty debatttia siitä, että jos lapsella ei ole syystä tai toisesta isää, onko soveliasta lapsen askarrella isälle korttia tai lahjaa ja pitäisikö päivän nimenä olla mielummin "läheisen päivä". Mitä hurskastelua tämä on? Mikä ihmeen läheisen päivä? Eiköhän siinä ole enemmän selittelemistä kaikille lapsille, joilla isä on, että me vietetäänkin nyt yleisesti ottaen läheisen päivää eikä isänpäivää? Entäs sitten äitienpäivänä? Olisiko se sitten vaikka naapurin päivä tasapuolisuuden nimissä? Uh!

On aika erikoista - tosin nykyään ikävä kyllä aika tavanomaista - että suositaan  kollektiivista kärsimystä eli niin, että, jos yhdellä ei ole kivaa - ei saa muillakaan olla! Eli jos tarhassa on 20 lasta, joista 2:lla ei ole isään suhdettta tai isää olemassakaan - pitääkö niiden 18 muun lapsen kollektiivisesti kärsiä siitä? Eikö olisi helpompi kehitellä jotain muuta tekemistä niille kahdelle siksi aikaa - tai kysellä heiltä kenelle haluavat sen korttinsa väkertää? (Tuskin tässä on lapsilta mitään kysyttty - laittaisin melkein pääni siitä pantiksi, mutta tarvitsen sitä vielä).

Olen hämmästynyt siitä, miten aikuiset haluavat poistaa kaikki mahdolliset häiriötekijät lapsen elämästä. Ikäväähän se on, jos isää ei ole. Erittäinkin ikävää. Ja erityisesti surullista. Isättömyys on kuitenkin lapselle siinä kohtaa jo ihan jokapäiväistä eikä se yksi päivä vuodessa sitä muuta. Ja asia voidaan tarhassa hoitaa fiksumminkin. En tietenkään toivo, että lapsi joutuisi sille olemattomalle isälleen itku kurkussa korttia piirtämään - niin on nimittäin käynyt lukemattomia kertoja.

Tiedän mistä puhun.

Lapseni joutui koko tarha-ajan tekemään milloin mitäkin savifanttteja ja hienoja aikaa vieviä askarteluja kortin kera isälleen, joka hänet oli kuitenkin hylännyt. Miten julmaa, tiedän. Tarhassa hyvin tiedettiin, ettei isää ole mailla eikä halmeilla eikä horisonissakaan siintänyt mitään toista tulemista. Aina se vaan oli jossain välissä ennätetty jo askarrella ennenkuin taas tajusin kysyä. (Ei minulla silti ole muuta valittamista tarhaa kohtaan - oli aivan ihana paikka ja ihanat hoitajat). Muistan elävästi kyllä, miten petttynyt ja surullinen lapsi oli, kun hän oli työllä ja tuskalla, suurella sydämellä ja toivo sydämessään isänpäivälahjaa askarrellut. Ja miten pieni kolme, neljä, viisivuotias silmät kirkkaina odotti ja kyseli milloin hän voisi antaa sen hienon tekemänsä aarteen, joka oli kauniisti paketoitu ja korttiin piirretty ja värjätty oma pieni suloinen käsikin, sille isälleen? Milloin isä tulisi sen hakemaan? Ei hän koskaan tullut. Lahja ei sittenkään ollut lupaus isän tulemisesta - ja se sattui. Ehkä isä ei rakastanutkaan äidin vakuutteluista huolimatta, kun ei lahjaansakaan hakenut?

On ihan hieno ele isiä kohtaan isänpäivänä ja äitejä äitenpäivänä järjestää kerran vuodessa ne yhteiset aamukahvit. Tiedän sen tunteen, kun viet lapsesi aamulla, kun muilla on isit siellä kahvia hörppimässä ja minä yksin äitinä. Toisaalta - minä toimin sekä isänä että äitinä - miksi minun pitäisi jotain hävetä? Enkä muista, että kukaan olisi koskaan sitä ihmetellyt. Ja lapselle on kuitenkin tärkeintä, että jompikumpi on paikalla, ettei hän jää yksin nurkkiin pyörimään ja ihmettelemään missä hänen isänsä on ja suremaan sitä, ettei ole. Ja voihan vaikka ukkikin - jos sellainen on - tulla kahville; periaatteessa kuka vaan tarhaan lapsen hakijaksi ilmoitettu aikuinen.

Minusta olisi ollut ihan äärettömän hienovaraista, jos tarhassa olisi varsinkin silloin, kun pieni sydän oli vielä ihan haavoilla ja uskoa täynnä - muistettu kaiken kiireen keskellä kysyä olisiko kenties joku muu, jolle lapsi voisi tehdä sen isänpäiväkortin? Myöhemmin olen kyllä itsekin saanut tarhasta ja alakoulusta niitä isänpäivälahjoja ja onpa isolle veljellekin kortti ja lahja tehty. Minusta se oli aivan ihana ajatus, pienen ihmisen rakkaudella tehty kortti, mikä voisi sen parempaa olla? Onhan se niin hellyttävää vaikka toisaalta sydäntä kouraisevaa, mutta se on se vain tilanne sillä hetkellä elämää.

Ei se lapsen elämä isänpäivää kieltämällä parane eikä muuksi muutu. En silti toivoisi kenenkään lapsen joutuvan ehdoin tahdoin tekemään lahjaa isälle, joka ei ole lapsen elämässä mukana - se ei ole oikein. Silti ei lapselta voi koko isänpäivää piilottaa ja hävittää, jos ei sitten meinaa pitää kuukauden radiohiljaisuutta ja sulkea telkkari mainosten ajaksi ja välttää kauppakeskuksia.

Ei lasta voi pimennossa pitää vaikka isä siellä eläisikin. Ainakin semmonen isä, joka on lapsensa hylännyt. Lapsi joutuu isättömyyttään käsittelemään muutenkin ja surullista se on aina; oli isä sitten kadonnut tai kuollut tai mitä ikinä se surullinen syy olikaan. Äiti voi omalta osaltaan valaa sitä uskoa ja rakkautta lapseen, että hän tuntee ja tietää sydämessään olevansa rakastettu.

Olen silti sitä mieltä, että jos isänpäivää ei tarhassa vietettäisi isänpäivän nimellä se olisi kyllä aikamoista jeesustelua ja niiden isien mollaamista tai ignooraamista, jotka ovat lastensa elämässä. Väittäisin silti, että lapsen elämässä mukana olevia - oli sitten kotona tai yhteishuoltajuudessa tai muuten - mutta silti lastaan rakastavia isiä on valtaosa ja he varmasti ansaitsevat isänpäivänsä.

Joten oikein hyvää isänpäivää kaikille hyville isille! Itse lähettelen omat isänpäivän terveiseni taivaaseen, kuten jo niin monena vuonna ennenkin.

Olisi kiva tietää herätttikö tämä ja mitä ajatuksia sinussa. Kiitän kommentistasi!