Mä olen monesti mietttinyt, että missä kohti lähti menemään väärälle tielle tää homma. Miten tässä näin kävi? Miten minä, joka aina olen ollut valmis auttamaan muita ja ihmiset kysyy multa neuvoja, avautuu isoistakin asioista -ja oon aina ollut (ja olen kyllä edelleenkin) valmis antamaan hyviä elämänohjeita, valamaan positiivisuutta synkän tilanteen keskelle, avartamaan näkökulmaa ja miettimään asiaa toiseltakin kantilta sekä ennenkaikkea etsiämään se huumorinpilkahdus sieltä kaiken keskeltä ja koittaa nähdä tilanteista se iloinen ja positiivinen puoli - miten minä oon joutunut tähän tilanteeseen? Seinä vastassa koko ajan. (voin tarkemmin ehkä kertoa myöhemmin mitä kaikkea tarkoitan).
Nyt olen nimittäin törmännyt isoon, paksuun, mustaan seinään, enkä tunnu pääsevän sen yli. Ei paljon auta lastenlaulun lorut, että jos et pääse sen yli etkä ali, se pitää kiertää. Tässä on meinaan nyt kierretty ympyrää jo pitkään. Tarkoitus ei kai ollut se, että kiertäessäsi palaat aina samaan pisteeseen - ainut, että kannat selässäsi (sydämessäsi) entistä raskaampaa taakkaa seuraavalle kierrokselle?
Eikä mulla ole tässä aikaa eikä mahdollisuutta käpertyä sellaseen ylellisyyteen, kuin masennus. Mä itken ehkä hetken (tiskatessa se on kätevää kun voi kuvitella, et ne oli vaan vesipisaroita poskilla eikä kyyneleitä) tai yleensä vaan pakotan itseni taas jatkamaan, tekemään jotain muuta, jotta se suru katoaa ja koitan nähdä sen kaiken kauniin,iloisen ympärilläni. Silti mä tiedän, että olen koteloinut paljon surua sydämeeni, eikä se tee ihmiselle hyvää.
Mulla olisii kuitenkin tosi paljon annettavaa, niini niin paljon asioita mitä mä halusisin tehdä. Alkaen siitä, että haluaisin vielä joskus sen oman työhuoneen, jossa voisin toteuttaa kaikkea ihanaa mitä olen sisäistänyt ja mihin mun sielu mua johdattaa, auttaa ihmisiä ahdingossaan, pitää kursseja, kirjottaa kirja, joka on piirongin laatikossa kohta 10v odottanut rauhallisia hetkiä, avata sydäntä ja iloita elämästä.... Ihmiset joskus heittää hyvää tarkoittaen hassuja kommentteja, kuten, kun asiasta juttelin yhden hyvän ystäväni kanssa, hän ehdotti, että mitä jos hautaat sen työhuone-ajatuksen? Vastasin, että voin sitten samalla itse hypätä sinne hautaan (!) - se on ollut mun unelma ja toive nyt jo monta vuotta! Miksei se voi toteutua? Tiedän, ettei hän toki sillä mitään pahaa tarkoittanut, enempi se oli asian avaamista ja erilaisen ratkaisun etsimistä. Mutta kun sen myötä saisi niin monta unelma toteutettua.
Ja kaikista eniten nyppii oikeestaan se, että mulla on kaikki työkalut, mä periaatteessa tiedän mitä mun pitää tehdä, miten manifestoida, miten uskoa, miten luottaa, miten kuunnella syvintä olemustaan, korkeitan tietoisuutta tai sydäntään - ihan sama: ja silti mä olen voimaton just nyt. Ehkä se on sitä, että suutarin lapsella ei ole kenkiä. Vaikka uskomushan sekin vain on. Tosiasiassa mulla ei ole nyt voimaa tohon kaikkeen. Ja se tekee vielä surullisemmaksi. Voimattomaksi.
En ole tänne myöskään kirjoittanut juurikaan (miksi mä ton sanan kirjoitin, kun inhoon sitä?) ehkä joskus avaan auki jotain asioita, mutta sanottakoon, että viime vuosi oli muutenkin aika raskas, menetin vuoden sisään viisi ihmistä - eli siis en vain niin, että kaveri jätttää jostain omasta syystään. Vaan Kuolemalle. Sille, jonka kanssa ei neuvotella ja jota vastaan ei pullikoida. Joskus synkimpänä hetkenä miettii, että vois mutkin hakea täältä pois kuleksimasta - no, ei oikeesti. Kuka mun lapsista huolehtisi? Varsinkin pienemmästä? Ei kukaan. Ja mä kuitenkin rakastan elämää. Se on vaan laittanut ihan hemmetisti hanttiin viime vuosina. Eikä ihmisen ole hyvä olla yksin kokoajan, kun ei ole oikeen ketään kenen kanssa jakaa asioita, arjen askareita, ajatuksia. Onhan mulla toki muutama ihana ystävä, joista olen tosi kiitollinen ja joiden kanssa jutellaan asioita puolin ja toisin, mutta silti. Ei ystäviäkään viitsi kaikella kuormittaa. Itse se on selvittävä.
Sanotaan vaikka nyt, että kohta on mennyt varmaan nelisen vuotta siihen, että mä oon pakannut ja purkanut, muuttanut ja toivonut. Enkä vieläkään löytänyt sitä kotia, jossa olisi mahdollisuus siihen työhuoneeseen ja muuten olisi koulumatkan päässä ym. Tai olen, mutta se meni mönkään ja jälleen kerran on kaikki kamat pakattu, eikä ole kotia mihin muuttaa. Ei siis ylennä mieltä. Jostain se jaksaminen on taas kaivettava. Ja kaivanhan mä. Tää on vaan hetki, kun putoan syvälle. Aina mä sieltä olen ylös päässyt. Mä olen kissa, joka putoaa aina jaloilleen. Tai niinkuin muin äiti mua haukkui - juuri niin, se ei ollut tarkoitettu positiivisena kommenttina; "sä oot tommonen leijonaemo, joka suojelee poikasiaan". (Tosin - kuka niitä suojelisi, jos en minä ja mitä pahaa siinä on? Mä en vieläkään tajua.) Eli on kuitenkin taas jaksettava. Pitää olla reipas, pitää jaksaa tehdä ruokaa, tiskata. Käydä kävelemässä, että läskit lähtee, vaikkei yhtään huvita eikä olis aikaa juoksennella tuolla liukkaille keleillä pitkin pihoja posket umpijäässä, mutta mentävä on.
Mun täytyy vaan pitää tää paketti kasassa. Koska kukaan muukaan ei sitä tee. Niin se vaan menee. Enkä mä tiedä miksi mä tänne avaudun, jos kukaan ei kommentoi tai lue? Olisi kiva, jos tämä edes lohduttaisi jotain toista - antaisi toivoa, koska toivoa aina on. Huominen voi olla taas ihan mielettömän ihana ja upea ja tuoda ratkaisun kaikkeen. Siihen pitää vaan jaksaa uskoa!
Joten antaa palaa, kertokaa omia juttujanne, tuntemuksianne. Olisi äärettömän kiva kuulla. Kiitos!
Nyt mä pyyhin kyyneleet, meen keitttämään aamuteetä ja ryhdyn päivän askareisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Voit valita myös nimetön-vaihtoehdon, mutta kiva olisi, jos jätät nimesi kommenttiin. Se näytetään heti hyväksynnän jälkeen. Kiitos!