Lapsen masennus

Ihannemaailmassa lapsillakin olisi aina kaikki hyvin: rakastava koti, erinomainen koulu, jossa viihtyy ja hyviä ystäviä riittävästi. Eikä mitään tekijöitä, jotka saattasivat aiheuttaa masennusta. Aloin tätä masennusasiaa tässä pohtimaan, kun tuli puheeksi alakouluikäinen lapsi, joka on käyttänyt masennuslääkkeitä jo useamman vuoden ajan. Syynä oli kuulemma muutama vuosi sitten tapahtunut sukulaisen kuolema ja ehkä jokin muukin asia,joka oli sitten masentanut.

Masennuslääkkeet lapsella kuulostaa kyllä - todella masentavalta! Jotenkin tuli tunne, ettei tuo masennuslääke nyt varmasti pitkässä juoksussa - jos ollenkaan - auta tilannetta. En ymmärrä masennuslääkkeiden käyttöä aikuisillakaan, saatikka sitten lapsille. Jotenkin tuntuu siltä, että lääkkeellä itse ongelma lakaistaan ns. maton alle, eli siitä ei tarvitse keskustella, koska se tuo vaan lisää masennusta ja huonoa oloa - ota pari pilleriä aamulla, illalla niin saat tuntemukset turrutettua. Eikö kuitenkin olisi parempi itkeä itkunsa? Surra surut pois, käsitellä ne? Puhua, raivota jos ei muuten osaa, jauhaa asiaa, pyöritellä hiljaa mielessään tai mieluiten avautua ja jutella jollekin. Jos ei vaikka äidille tai isälleen niin terapeutille. (Jollaisella tämäkin lapsi oli käynyt jo yhtä monta vuotta kun syönyt masennuslääkkeitä - olikohan siitä jotain hyötyä ollut?) Helposti kokee olevansa yksin tai yksinäinen, kun tuntuu, että mikään ei ole hyvin ja ahdistaa. Helposti nostaa kätensä pystyyn, luovuttaa.

En vain jaksa uskoa, että se masennuslääke on hyväksi. Masennuslääkkeet ovat käsittääkseni muutenkin aika voimallisia, vaikuttavat psyykeen ja muuttavat koko ajatusmaailmaasi - turruttavat sinut. Eikö sen tarkoitus ole nimenomaan helpottaa olotilaa, ettei se ikävä asia ole mielessä - eli lakaista sitä maton alle? Siinä kohtaa pitäisi jonkun kellon soida, jos lääke on sellainen, että sitä ei voi lopettaa kun haluaa - vaan se pitää lopettaa pikkuhiljaa, ettei elimistö mene sekaisin ja ihminen saa jotain mitälie shokkia tai mene sekaisin kuin - seinäkello. Huh! Onko helpompi popsia lääkettä kun miettiä sivuvaikutuksia - tai miksi sitä ylipäätään napsitaan? Siksikö, että masennuksesta pääsee irti? Vai onko se se, että ihmisen aistit turrutetaan ja tuupataan aivot täyteen kemikaaleja, jotka estää jollain tavalla ikävien ajatusten esilletulemisen ja niiden vatvomisen. Mutta eikö kuitenkin olisi paljon parempi käydä asiat läpi? Itse olen aina ollut keskustelujen kannalla. Vaikka joka päivä juteltaisiin asioista - sillä lailla sieltä sielujen syövereistä löytyy niitä asioita, jotka mieltä painaa ja - kuten varmasti jokainen voi allekirjoittaa - usein, kun ne asiat saanoo ääneen, jokin asia loksahtaa paikoilleen ja ymmärtääkin yhtäkkiä jonkin asiaan yhteyden. Jos lapsi ei puhu asioistaan ja ajatuksen turrutetaan lääkkeellä, on vaarana, että asiaa ei tule käsiteltyä ollenkaan - se vain siiretään tulevaisuuteen: joskushan se tuska on edessä kuitenkin. Sen sijaan, että se ajan myötä hiipuisi ja oppisi elämään sen kanssa, se siirretään eteenpäin ja saadaan luultavasti traumatisoitua asia lapsen mielessä? Koska lapsi ajattelee asioista eri lailla kuin aikuinen ja tarvitsee paljon tukea ja rakkautta jaksaakseen eteenpäin, se tietenkin vaatiikin enemmän.

Ja jos joku nyt ajattelee, että mitäs sinä masennuslääkkeistä tiedät? Niin en tiedäkään. Nämä on vain mun ajatuksia, ei mitään yhtä oikeaa totuutta. Olen tosin eräällekin läheiselle, jolle joskus määrättiin masennuslääkkeitä, puhunut asiasta ja hän lupasi olla niitä ottamatta - ja hyvin selvisi. Toki masennuksesta jotain tiedän. Olisin voinut syvälle masennukseen vaipua useammankin kerran elämässäni, toden totta sellaisia tilanteita on elämässä ollut paljon ja vielä enemmänkin. Joskus heikkona hetkenä olen jollekin lääkärille avannnut jotain elämäntilannetta ja heti oli masennuslääke -resepti pöydällä. En koskaan sitä reseptiä suostunut ottamaan. Päätin pärjätä ilman.

Haluan kohdata elämän sellaisena kuin se tulee, itkuineen ja iloineen enkä turruttaa aistejani johinkin kemikaalisekoitukseen, joka sekoittaa aivoni. Toki tiedän, että se vaatii tietynlaisen mielentilan, avoimen mielialan ja todella suuren tahtotilan. Sitä ei välttämättä masentuneella ole, Tosin, minua on henkilökohtaisesti ehkä autttanut sekin, ettei minulla ei ole yksinkertaisesti ollut sitä ylellisyyttäkään, että olisin voinut vaipua depressioon tai lääkekoomaan - koska kukaan muu ei yksinkertaisesti olisi hoitanut mitään asioita eikä lapsia eikä minuakaan. Ja jos minä olisin ollut ihan hajalla, ei kukaan olisi hoitanut lastakaan. Eli aika huono yhtälö kaikenkaikkiaan. Eli tavallaan se on pelastanut itseni: on vain ollut jaksettava ja kaivettava se positiivisuus ja ilo elämästä. Niinpä olen sen itsestäni, syvältä sielusta ja omasta ajattelusta repinyt tarpeen tullen: positiivisuuden ja jaksamisen. Itkenyt ja mennyt sen yli. Luojalle kiitos lapsistani - ovat pitäneet minut järjissäni ja jaksamassa päivästä ja vuodesta toiseen.

Jos oikein masentaa, voi aina vaikka kirjoittaa tuntemuksensa ylös. Tai lähteä metsään ja huutaa siellä sydämensä kyllyydestä. Itkeä itsensä uuvuksiin. Voivotella ja vaipua syvään itsesääliin: miksi aina minulle, en enää jaksa. Tiedän tunteen: been there. Jos syvälle vaipuu, on vaikea nousta sieltä ja silloin helposti tulee ne lääkkeet mukaan kuvaan. Silti toivoisin niin sydämestäni, että ne olisivat se viimeinen vaihtoehto, jos ja kun kaikkea muuta olisi jo kokeiltu.

Täytyy kuitenkin olla joku kohta, jossa (joko itse tai joku läheinen) ymmärtää repiä sinut ylös sieltä mielen syövereistä. Miettii onko se asia sellainen, joka estää elämästä eteenpäin? Vai voiko sen kanssa elää? Voiko siitä luottamuksellisesti keskustella jonkun kanssa?

Ja jos lapsi on kyseessä - olisiko joku muu ilmaisukeino, jolla hän voisi tuoda tunteensa ja surunsa ja pahan mielensä esille? Vaikka piirtää? Tehdä savitöitä? Hakata nyrkkeilysäkkiä? Jotain missä saa luovuuden kautta käsitellä asiaa. Tai purettua aggressionsa. Ja muistaa, että on myös lupa itkeä ja tuntea ikäviä tunteita. Niitä ei tarvitse torpedoida eikä koteloida.

Löysin muuten tämmöisen uutisen netistä aiheesta

Koska väitän, että se että uskaltaa avata sydämensä ja ajatuksensa ja jos ei vain itsensä niin jonkun hyvän luotettavan ihmisen kanssa jakaa ne ajatukset  ja löytää pikkuhiljaa jokin ilon asia. Tahtotila siihen, että pääsee pahimman yli. Vaikka vanhemman on varmasti todella vaikea katsoa lapsen masennusta, koska yleensä siinä kohtaa lapsi ei avaudua asioistaan -eikä vanhemmille varsinkaan. Silloin on hyvä, jos vaikka joku terateutti voi auttaa, tai joku sukulainen, tuttu. Tärkein varmaan olisi, ettei lapsi yksin jää ja on joku, jonka kanssa voi asioista keskustella. Paljon rakkautta ja jaksamista se tietenkin vaatii. Ja jos niitä masennuslääkkeitä joutuu syömään - että silläkin olisi joku raja: ettei ne jää siihen yhtä itsestäänselvyyksiksi, kuin aamiainen vaan ne on jotain, josta tulisi jollain aikavälillä päästä eroon. Toipua. Päästä masennuksen syövereistä kuilun reunalle ja yli - takaisin sinne minne aurinko paistaa.

Toivottavasti kukaan ei nyt masentunut tästä vaan mielummin sai voimaa. Olisi kiva kuulla kommenttisi, kiitos.