Onko yksinhuoltaja yksin?

Olen hämmästyeenä ja osin huvittuneenakin seurannut tässä matkan varrella eri foorumeissa ja eri ihmisen käymää debattia siitä, kuka on yksinhuoltaja ja kuka ei. Minusta siinä ei ole mitään epäselvää.

Suurin hämmästys ei ole se, kuka on - minulle se on ainakin ihan päivänselvää - vaan se, että yksinhuoltaja -määritelmän alle on oikein mielellään tunkemassa kaikenlaisia naimisissa olevia ihmisiä! Siis mitä ihmetttä?? Eivät he sitä taakkaa harteilleen halua, mutta sitä nimeä on kiva mainostaa.  Ja sitten on näitä wannabe-yhäreitä? Siinä kohtaa - kaikella kunnioituksella - on kyllä jotain mennyt ajatusmaailmassa pieleen, jos haluaa olla yksinhuoltaja. Mitä ihmeen haluttavaa siinä on?

Olen tosin kuullut tuttujenkin puolesta jo vuosikausia tätä keskustelua, miten "meillä yksinhuoltajilla on rankkaa" - vaikken olisi itse mistään rankkuudesta sanallakaan maininnut ja keskustelun toisella osapuolella olisi parisuhde parhaillaan meneillään lapsen isän/äidin kanssa. Hän vain koki olevansa joskus yksin.

Tai niiltä, joilla on yhteishuoltajuus ja sovittu lapsen hoidosta eli lapsella on toinen vanhempi, jonka luokse mennä säännöllisesti ja joka muutenkin hoitaa lastaan joka viikko enemmän vähemmän. Silti jotkut sitkeästi väittävät olevansa yksinhuoltajia - se kun jotenkin "kuulostaa" paremmalta. Vaikka ei minusta. Tuleeko siitä jotain sympatia pisteitä? Ei minulta ainakaan.

Miksi se yhäri kortti pitää vetää hihasta? Tiedän monia, jotka ovat ihan virallisesti yhteishuoltajuus sopimuksella, mutta kaikessa keskusteluissa ja itsensä esittelyissä kertovat olevansa yksinhuoltajia - en tiedä sitten kokeeko ihminen olevansa yksinhuoltaja, kun se toinen osapuoli ei ole siinä vierellä kokoajan vaikka hoitaakin oman osansa - toiset paremmin, toiset huonommin - mutta hoitaa kuitenkin! Edes joskus. Jotain. Plus että on molempien vanhemmat - sikäli mikäli elossa ja kiinnostuneet - lapsen elämässä.

Käsittääkseni ja käytännössä kuitenkin yhteishuoltajuus ja yksinhuoltajuus ei mitenkään ole sama asia! Mietitäänpäs hetki.

Ihan ensimmäiseksi tulee mieleen yhteishuoltajuus, joka useimmilla on eron jälkeen ja hyvä niin. Silloinhan pääsääntöisesti (ainakin paperilla) sovitaan yhteisistä pelisäännöistä, kummallakin vanhemmalla on oikeus vaikuttaa lapsen koulun valintaan eikä toinen voi lähteä matkalle lapsen kanssa ilmoittamatta toiselle saatikka muuttaa jonnekin perähikiälle ihan vain kiusallaan. Niin, ja luonnollisesti tietenkin lapsella on ne 2 vanhempaa, jotka hoitavat ja huolehtivat yhdessä ja erikseen lapsesta ja lapsen kaikkinaisesta hyvinvoinnista. Kaksi vanhempaa, jotka (toivottavasti) sovitun mukaisesti kuskaavat ja maksavat harrastukset, ostavat ja tekevät ruokaa omalla vuorollaan, kun lapsi luonaan ja muuta kuten vaatetta, leluja, vie elokuviin,  puuhamaihin- mitä nyt ihmiset lasten kanssa yleensä tekevätkään. Myös sosiaalinen ympäristö on herkästi erilainen, koska silloin on kahden aikuisen ystäväpiiri perheineen mukana, tavalla tai toisella. Se taas on kokonaan toinen juttu miksi ihmiset erottuaan kiusaavat toinen toisiaan tai jompikumpi kaikella lapseen liittyvällä tapaamisilla kuten tapaamisen hakuaikoja venyttämällä tai viimetipassa perumisilla. Se on eräänlaista vallankäyttöä. Se on monella loputonta ja todella kulluttavaa. Eikä siinä pelissä ole voittajia.

No jos sitten taasen on määrätty yksinhuoltajaksi, sitä toista osapuolta harvemmin jos ollenkaan enää näkyy pyörimässä ympyrää. Ja jos kuitenkin toinen vanhempi hoitaa lasta edes satunnaisesti - häneltä ei tarvitse kysyä voiko lasta pääsääntöisesti hoitava vanhempi lähteä lapsen kanssa vaikka ulkomaille. Kun taas se vanhempi, joka ei ole yksinhuoltaja ja näkee lasta harvemmin tai silloin tällöin, joutuu näin tekemään.  Eli pääsääntöisesti yksinhuoltaja tekee valinnat ja päätökset yksin, toivottavasti ja luultavammin lapsen parasta ajatellen.  Toki on hyvä ja suotavaa, jos se harvemmin kuvioissa oleva osapuoli ottaa osaa lapsen hoitoon sen minkä pystyy tai edes milloin pystyy. Yksinhuoltaja kuitenkin on yksin vastuussa lapsestaan, kukaan toinen ei (jos ei ole uutta parisuhdetta) tuo ruokaa kaappiin tai järjestä kivoja lomamatkoja ja harrastuksia.

Sitten on vielä niitä nuubeja, jotka elävät ihan parisuhteessa avoliitossa tai peräti avioliitossa JA silti ja siitä huolimatta (!) väittävät olevansa yksinhuoltajia, Huoh!  Ja kun se mies sitten joskus lähtee vaikka viiden päivän työmatkalle, niin mitä tekee nainen? Valittaa - ihan tosissaan ja sympatiaa hakien - kuinka on niin kamalaa, kun joutuu olemaan "taas yksinhuoltajana" monta päivää - miten ihmeessä tässä nyt selvittää kaikki lasten harrastusmenot ja eihän tässä ehdi kauppaankaan saatikka ruokaa laittamaan kiljuville pikku pilteilleen! Tai yltälailla, kun mies jää yksin lasten kanssa ja vaimo lähtee vaikka kaverien kanssa lomalle on mies sitten kesäleskenä ja yksinhuoltajana. Se on ihan normi sana sillloin. Puhumattakaan minkälaista ignooraamista tuo on sille toiselle osapuolelle, joka kuitenkin mukana samassa taloudessa muuten kaiket päivät hengaa...

Jos on oikeasti yksinhuoltaja niin tietää mitä turvaa ja taloudellista helpostusta se toinen ihminen siihen toisi - sillon tuo mussutus lähinnä huvittaa ja joskus kieltämättä myös ärsyttää. Ettei ihminen pysty kykenemään sen muutaman päivän ajan rationalisoimaan kotitehtäviään ja organisoimaan kotona milloin käy kaupassa ja mitäs ruokaa tänään laitetaankaan ja mites olis, jos vaikka joku lapsista tarttuisi siihen imuriin samalla kun itse nostelee niitä puolisonsa (joka siis asuu samassa osoitteessa) nojatuolille unohtuneita vaatteita pesukoneeseen. Ei. Se on kivempi valittaa surkeaa yksinhuoltajan kohtaloa, kuinka otsa hiessä yksin joutuu raatamaan eikä kukaan auta. Kun monta päivää joutuu olemaan yksin. Voi huoh! Naurettavaa.

Tosiasiassa: sillä oikealla yksinhuoltajalla ei ole siinä välttämättä sitä miestä, joka lappaisi sitä ruokaa jääkaappiin - saatikka valmiina höyryävänä ja terveellisenä lautaselle suukkojen kera tarjoilisi. Tai ylipäätään huolehtisi lapsista,  etttä olisi se joku, jota odottaa tietyn ajan kuluttua tai joka auttaisi taloudellisesta yksin vedettävässä taakassa. Kun tämä yhteiskunta olettaa kuitenkin, että yksinhuoltajan lapset ovat ihan yhtä hyvin puettuja ja saavat yhtä terveellistä ja hyvää ruokaa kuin niiden, joiden taloudessa on enemmän rahaa (lue: 2 aikuisen rahat) käytösssä ruokaan, harrastuksiin, vaatteisiin, lomailuun - no, ihan kaikkeen.

Ja toisaalta - silloin sitä osaa arvostaa asioita eri tavalla: ei pidä itsestään selvänä sitä, että ruokaa tai ainakaan herkkuja on kaapissa tai että olisi joku, jonka kanssa jakaa kasvavan lapsen hauskat jutut ja pienet ongelmat mitä elämä eteen tuo. Oppii arvostamaan sitä tukea ja turvaa aliarvioimatta myöskään taloudelllista puolta, jolloin kulut on helpompi jakaa jonkun kanssa. Tai että on joku, jota rakastaa. Paitsi ne omat lapsensa - ja se rakkaus on kyllä ihan erilaista laadultaan, tietenkin.

Itse toivoisin sydämestäni, etttä eronneet osaisivat olla tappelematta - usein se valitettavasti on itsestään selviö, että riidellään sen exän kanssa. Tuleeko siitä kellekään hyvä olo? Niinpä. Usein ei ole sitä tunnesidettäkään enää - silti sitä pitää  myrkyttää toinen toisensa ilmapiiri eikä voi välttyä siltä, että lapsi saa usein osansa. Eikä se virastokoneistokaan auta tarvittaessa vaan jättää ihmiset tappelemaan keskenään sovituista tapaamisten  poikkeamista. Aikuisen on kuitenkin otettava se vastuu.  Kantava ajatus ja motivaatio pitää olla se lapsen hyvinvointi eikä exälle kiukuttelu - tai sen kuuntelu. Jos jonkin taikakalun keksisi, sen kaikille loihtisin luomaan parempaa ilmapiiriä - auttmaan siinä miten voisi itse muuttua siinä tilanteessa rauhallisemmaksi tyyneyden perikuvaksi, suhtautua täysin neutraalisti kaikkeen toisen aiheuttamaan kiusaan. Katkoa siltä siivet heti alkuunsa. Heilauttaisi vain mielessään sitä taikakalua eikä mitään harmia enää olisi, puff vaan! Kun sitä toista ei voinut suhteessa muuttaa, eron jälkeen vielä vähemmän. Joten voi ainoastaan muuttaa omaa suhtautumistaan, jos mahdollista. Hengittää syvään ja rauhallisesti. Välttää  tilanteita, jossa lapsi joutuu valitsemaan kumman luo haluaa mennä. Alle 12 vuotias lapsi ei ole vielä kypsä tekemään semmoisia päätöksiä ja äkkiä voi tulla tunne, ettei kukaan minua halua, kun tapellaan kumpi ottaa - eihän kuitenkaan mistään koiranpennusta puhuta!

Lapselle olisi tietysti tärkeää yksinkertaisesti, että on joku ihminen ainakin, joka rakastaa ehdoitta ja johon voi turvautua. Jos niitä on kaksi - aina parempi! Ihan mahtavaa!  Ja jos vielä kuvioissa ja hengissä hengaa mummit ja vaarit - miten loistavaa! Ainakin, jos niitä voi tavata. Sekään, kun ei ole itsestään selvää, vaikka niin luulisi. Kaikkihan kuitenkin rakastavat ehdoitta omaan lastaan.

Sitten, jotta vielä vähän sekoitetaan pakkaa on totaaliyhäreitä, joita itse "edustan". (kyseenalainen kunnia, tosin). Se taas tarkoittaa sitä, ettei se paras taikurikaan  voisi hatustaan sitä toista osapuolta vetää kuin kania - koska sitä ei ole olemassakaan/lähimaillakaan; on joko kuollut tai muuten vaan kuopattu, kadonnut, ei tiedossa - tai sitten tietoisesti ihan tyynesti hylännyt lapsensa. Toisaalta - silloin ei tarvitse taistella mistään kenenkään kanssa, ja saa ihan itse päättää kaikista asioista ja toki myös vastuu on 100%, talousasioita myöten. Näkee myös joka päivä kaiken lapsen kasvuun ja kehitykseen liityvän ja voi olla lähellä ja tukena  (paino sanoilla joka päivä - toki kaikki vanhemmat osallistuvat ja ovat tukena!)  Joten näen asian niin, että nämä ääripäät - tässä tapauksessa avioliitossa elävä/wannabe yhäri (joka pulassa jo parista päivästä ilman puolisoaan) tai totaaliyksinhuoltaja, joka on tottunut sen paletin pyörittämiseen yksin  - ovat kyllä aikalailla valovuoden päässä toisistaan. Noin niinkuin aika lapsellisesti mitattuna.

Enkeleitä ja ihania hetkiä kaikille lastenne kanssa - säätyyn katsomatta  <3
Jos herätti ajatuksia, kiitän etukäteen kommenteista!