torstai 27. huhtikuuta 2017

Kesytystä ja kissasulkeiset

Kun reilu kuukausi oli mennyt, toinen kissa - se punainen, on jo vähän lämmennyt, mutta toinen pelkää kuollakseen edelleen. Ei saa koskea, ei lähestyä - heti tulee sihinää ja sähisemistä ja koittaa purra. Nice. Not.

Eilen se oli taas - pitkästä aikaa - survonut itsensä sinne pesukoneen taakse.
Mulla vaan napsahti siinä kohtaa. Eihän tässä ole enää mitään  järkeä! Mitä ihmettä: meillä on villikissa kotona eikä sillä ole aikomustakaan kesyyntyä! Niin söpö ja suloinen kuin se onkin, sitä ei voi edes silittää. En saanut sitä pois sieltä ja ei enää huvittanut tämä leikki, niin olin ikävä ja tiputin sinne pari pisaraa vettä - johan se lähti kuin nato-ohjus. Koska jo tiesin, että se hakeutuu heti seuraavaan piilopaikkaan - mikä vaan pimeä nurkka ja pöydän tai sohvan alusta käy - laitoin kylppärin  ovet kiinni. Kissa käpertyi lavuaarin alle kissanvadin reunaan ja koitti onneton näyttää isommalta kuin on nostamalla takapuoltaan ylemmäs samalla peruuttaen kiinni mihin vaan missä on jotain kiinteetä, tuolta kamalan pelottavalta ihmiseltä.

Koitin silittää - tai edes laittaa kättää viittä senttiä lähemmäs - ja se sihisee kuin hullu. Koitti purra mun kättä. Päästä karkuun. Myönnettäköön, että tässä vaiheessa aloin olla jo aika kyllästynyt tähän: mitä ihmeen ideaa on pitää villikissaa kotona? Tarkoitus oli voida pitää pientä suloista kissanpentua sylissä, lellitellä, silitellä ja rapsutella. Ja vaikka se on metrin pituisesta sormesta herkkuja syönytkin, heti se vetäytyy takaisin nurkkaansa.

Tää alko oleen aika absurdia. Kissa sihisee ku hullu, silmät pelosta suunniltaan. Tiedän, että joku on sitä mieltä, että voi kissaparka, olisit nyt antanut sen olla. No, se on nyt saanut kuukauden päivät reilusti jo olla - ilman sen kummempia tuloksia. Kun se kasvaa isommaksi (jos jaksetaan pitää sitä siihen asti) sehän muuten puree meitä mennen tullen ja sähisee edelleen. Eli pidin sille reppanalle pienet sulkeiset.

Alotin sillä, että koitin silittää sitä vähän päästä, silmien yläpuolelta rapsutella rauhallisesti ja aina kun se koittti purasta, sanoin pontevasti ja kovalla äänellä: "Ei! ET pure mua!" ja muutaman kerran tehostin sitä pienellä vesitipalla. Joo, tosi ikävä olin. No, se sai tietenkin hepulit siinä ja koitti paeta. Muuta ulospääsyä ei näköjään löytynyt kuin se vessanpöntön lähes ovaalin muotoinen väli - siitä se onneton lähti pyristelemään läpi! Voi tsissus! (Mietin jo mielessäni miten ihmeessä saan sen pois, jos siihen jää jumiin - poliisi? palokunta? kirves? millä vessanpönttö halkaistaan vahingoittamatta kissaa? Aika paljon ehtii muuten ajatuksia pyöriä päässä muutamassa nanosekunnissa).

Ei nyt sattunut kameraa mukaan, mutta ehkä voit sielusi silmin kuvitella tilanteen. Ei ollut kiva. Onneksi se kuitenkin tajusi itsekin, kun oli puolet kropasta survonyt läpi, ettei se onnistu ja pääsi jotenkin nikuttamalla takaisin. Ja meni vauhdilla pesukoneen ja oven viereen. Tai olisi syöksynyt ovesta ulos, mutta kun se oli  - pahus vie - kiinni. Siinä kohtaa hain nahkahanskat ja istuin lattialle. Ajattelin, että on paras suojautua. Siinä sitten istuin yli puoli tuntia, silittelin, juttelin - ensin nahkahanskojen kanssa ja lopulta ilman. Aina kun se yritti purra, kielsin tai annoin sille vesipisaroita nassuun samalla kun kielsin. Se jopa näytti rauhoittuvan, mutta tiesin toki, ettei se ollut kuin silmälumetta: alistumista. Eli: no hyvä on, tee nyt sitä mitä sun täytyy, mut mä lähden tästä viivana heti kun häippäset siitä. Ja niinhän se tietysti tekikin. Meni pyykkikopan alle piiloon.

Annoin sen olla. Ja vein sille kaurakermaa tilkan, sähinä alkoi taas. Joi kyllä kupista, ja jätin siihen. Kävin pari kertaa silittämässä muutaman kerran jopa sain silittää - tosin ns pitkin hampain, eli ei tää kissa vaan siitä osaa tai halua nauttia. Kissaparka. Toisaalta - me käytiin pieni valtataistelu kuka määrää ja kuka sähisee. Ehkä se jotain siitä oppi?

Ja mitä oli seuraavana aamuna tapahtunut? Yön aikana se oli onneton käynyt repimässä kaikki mun viritykset eli paperit pesukoneen kolon edestä - aikamoisella vimmalla, koska olin maalarinteipillä virittänyt toisiinsa kiinni suojia, ettei nitä saa auki. Höpsistä, ne lähti varmaan ihan heilahtamalla. Toisaalta - se pieni kissa ei ollut siellä. Enää ainakaan. Jotain edistystä?

Aamulla se kuitenkin taas sähisi mulle. Menin silti siitä välittämättä sitä silittämään. Edes hetkeksi. Täytyyhän se tottua ihmisen kosketukseen, jos meinaaa ihmisten kanssa asua. Eikö?

Onko sulla ollut jotain vastaavia kissasulkeisia?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Voit valita myös nimetön-vaihtoehdon, mutta kiva olisi, jos jätät nimesi kommenttiin. Se näytetään heti hyväksynnän jälkeen. Kiitos!